Vakosamettihousuinen myytti

Tämän julkaisemiseen meni muutama kuukausi rohkeutta ja angstia keräillessä. Ehkä yritin löytää korrektin ja kultaisemman keskitien, ehkä harrastaa muodikasta näkökulman vaihtoleikkiä. Kummassakaan en oikein onnistunut ja tämmöisen tekeleen kanssa joudutaan nyt sitten etenemään. 

Vuxen, vuxet, de vuxna - taipuu täysikasvuinen ruotsiksi. Ensimmäinen on muodoltaan epämääräinen, toinen määräinen ja kolmas monikon määräinen muoto.

Luin joskus viime kaudella Rollomixedistä, miten Tapsa määrittelee itsensä ja lajitoverinsa sekopääaikuisiksi. Tulkitsen Tapsukan tarkoittavan sekopääaikuisilla meitä aikuisen ikään ehtineitä kiipeilijän planttuja, joita lapset kutsuvat sediksi ja tädeiksi, ja joiden raajat eivät venyttelemättä taivu edes paskalle, mutta jotka menettävät yöunensa reittirakkauden tähden ja siirtyvät osa-aikatöihin päästäkseen kalteville pinnoille sankaroimaan. Me olemme edeltävien sukupolvien puheissa itsekkäitä ja hemmoteltuja pullamössöjä, jotka eivät osaa kantaa vastuuta lapsista tai mistään. Kaikista vähiten työstä. He, työteliäät sentään nostivat tämän maan sodan rappiosta, keksivät tehovatkaimet ja salaattikuivurin. Nyt he sankarillisesti kävelevät kaksinkerroin työperäisten selkävaivojen ja herran pelon painamina. Kai heillä on oikeus puheisiinsa.

Suorapuheinen ystäväni kysyi ääneen sitä, minkä olen lukenut monen ymmyrkäisiltä, mutta vaiti pysyneiltä huulilta jo pitkään. Hän kysyi, aionko koskaan kasvaa aikuiseksi. Hän myös ilmoitti ihailevansa omistautumista kiipeilylle, mutta paljasti samalla, ettei se ole sitä todellista (työ)uralla menestymistä. Ei minulla ollut tarjota hänelle kuin umpimähkäistä jorinaa suhtautumisesta työhön ja kiipeilyyn.

Täsmällisen vastauksen puutteessa ryhdyin ihmettelemään koko aikuisuuden myyttiä. Jos saisinkin eroon konstruktiot todellisuudesta, onnistuisinko taikomaan esiin täysikasvuisuuden kriteerit, sellaiset reunaehdot, joiden täyttyessä minulla olisi selkeä ja kysyjälle riittävä vastaus? Onhan hän ystäväni, enkä halua jättää häntä epämääräisten selitysten verkkoon sätkimään. Minä haluan kertoa hänelle, miten voimme puhua täysikasvuisuudesta määräisessä tai epämääräisessä muodossa, tolkullisina tai sekopäisinä aikuisina. Ja joo, vähän siitäkin miten kiipeily tähän soppaan solahtaa.

Ruotsin Bohuslänissä on reittejä, joiden topokuvauksessa lukee ”vuxenklättring”, aikuiskiipeilyä. Ystäväni kanssa mietimme, mihin vuxen tässä oikein viittaa. Tarkoittaako se morfoilua liian lyhyille kiipeilijöille, vai jotain todella horsteja varmistusvälejä vai mitä? Onko sitä sitten täysikasvuinen kun lähettää näitä aikuisreittejä? Muutaman reitin jälkeen kyyti oli yhtä tylyä kuin vanhempiemme puheet. Ensimmäisen aikuiskurssin jälkeen ainakin minä olin alamittainen ja vähäkasvuinen jos Bohusin ratoja käy mittarina pitäminen.

Mutta halusin kasvaa reittien tasolle, osoittaa, etten hankkinut kiiltäviä kamoja (siis niitä uusia ÄX-nelosia!) pelkästään valjaissa kanneltaviksi, vaan että niillä voisin aseistaa aikuiskiipeilyni. Kesä kului ja kasvoin. Palasin Bohusiin ja Norjan kautta Rolloon. Kyynärvarsissa oli enemmän ympärysmittaa ja korvien välissä soi Myrskyluodon Maija. Kerrankin hyvä viisu, eikä jokin Valokuvia -jollotus (yleensä tiukoissa paikoissa korvalierona on universumin surkein tekele). Alhaalta ja ylhäältä kuului hyvä! hyvä! Siellä oli koko kauden ajan tosi rakkaita ihmisiä varmistamassa ja kannustamassa. He ovat niitä, joiden kanssa samassa köysistössä tai samoilla kallioilla oleminen on oikeasti elämää isompi asia. Ilman heitä Mamba keikkailisi maailmanlopun jälkeenkin, ja kaikki olisivat silti onnellisia.

Eräänä kauniina kesäpäivänä tuijotin sen harittavien silmien väliin, siihen kohtaan mihin nappi olisi pitänyt napsauttaa. Kolmannella komennolla se nousi ylös maasta ja konttasi kylpyhuoneeseen. Kusesta vettyneet housut lojuivat vasta-ajetulla nurmella. Sen humalaiset silmät täyttyivät liikutuksen nostamista kyynelistä, kun sidoin verta valuvan ohimon ja kyselin onko pahoinvointia. Epäilin aivotärähdystä. Kasvoille valuneessa veressä ja kyynelissä sekoittui itsesäälin ja menetetyn elämän kitkeryys. Mutta kukaan ei ollut koskaan kysynyt siltä koska aiot kasvaa aikuiseksi. Ei ollut, koska oli ollut töitä ympäri vuorokauden, rahaa, rahaa, rahaa. Siihen loppui tarinan reunushenkilöiden kiinnostus. Se loppui tasan tarkkaan siihen, koska heille riitti mielikuva ahkerasta työmuurahaisesta, joka hoitaa laskunsa ajallaan ja vie perheen talvilomalla Kanarialle.

Koska ja miksi -kysymyksiä ei esitetä myöskään niille, jotka järjestävät Perfect Home -kutsuja ja rakentavat täydelliset seinät uuteen omakotitaloon; ei kysytä, koska heillä on se mitä ei tarvitse selittää: lasten pihakeinut ja Tupperin astiat. Seinien sisälle piiloutuvat upouudelle parketille kännisen lautakaadon mäjäyttänyt mies ja uskollisuuden unohtanut vaimo. Seuraavaksi he hankkivat lapselle mopoauton. Eikä siinä edelleenkään ole mitään outoa, hehän ovat aikuisia ja saavat (onnellisuus)muuriensa sisällä tehdä mitä lystäävät.

Sadat ohikiitävät hetket “aikuisten” kanssa ovat jättäneet hämilleen. Vähän eri tapaan kuin olen kelaillut Ruotsin kielen taivutusta, olen miettinyt voiko näistä tapaamistani täysikasvuisista puhua määräisessä vai epämääräisessä muodossa. On kaikenlaista perseennuolijaa, ja -nipistelijää, piipitystä koiranpaskoista keväisin ja muuta kätinää. Missä on se aikuismainen käytös ja suhteellisuudentaju?

Onko se määräistä aikuisuutta, että toteuttaa normin, jonka ajatus istutettiin kansalaisiin kuinkas muuten kuin luomaan höttöinen ihanne (jonka toteuttaminen johtaa onnellisuuteen) kiltistä työmyyrästä, joka valitsee sopivan puolison ja paistaa sunnuntaisin pullaa suloisille lapsilleen? Tai siis sen vaimo paistaa.

Jää jäljelle vastaus ystäväni kysymykseen, aionko koskaan kasvaa aikuiseksi. En. En ainakaan sellaiseksi, joka kompensoi Perfect Tupper -kutsuilla tai ties millä vilpittömyyden, viinanjuonnilla mielikuvituksen ja uhraa terveytensä pikku pomon asemaan päästäkseen. Enkä ole enää alkuunkaan varma haluanko tulla kutsutuksi sekopääaikuiseksi, jos aikuisen mittana on jämähtänyt myytti. Enkä kutsuisi sellaisiksi ystäviänikään. He ovat suurin piirtein tolkun ihmisiä, ainakin kun jätetään sokeaan pisteeseen pöljät uskomukset siitä, että kyllä ne Norjan kelit tänä vuonna suosivat, ja että eihän se nyt niin huono idea ole ajaa pari tuhatta kilometriä toteamaan, että ei se liru jossain vuonon pohjalla tänä vuonna jäätynytkään.

Mutta sellainen aikuinen tai vuxet haluaisin olla, joka kiipeää kissamaisen kevyesti vielä kuusikymppisenäkin alasti puunlatvaan, eikä epäröi laulaa Ystävän laulua nivusia myöten suossa vaikka pitkospuut päättyivät jo aikoja sitten.

Vaimon vuoro puhua.

Yöpöydän lamppu sammuu. Käperryn peiton alle hiljaisessa huoneessa ja hamuilen vierestä yksinäistä tyynyä kainalooni. Painan silmäni kiinni ja koetan nukahtaa pian, mutta en pysty. Kuulen peiton alla kiihtyvän sydämeni sykkeen ja se alkaa ahdistaa. Taas ne tulevat. Painajaismaiset ajatukset, jotka hiipivät suoraan sydämeeni, kuristaen kurkkua ja kastellen silmäni pelosta.

Ne päivät elämässä, kun toinen elää seikkailuja ja toinen vain odottaa muualla, ovat niitä hetkiä, jolloin sydämen olemassaolo vihloo. Joka minuutti. Sydän käpertyy ja ahdistuu ryppyiseksi rusinaksi, joka kiristää rinnassa. Puhelin vieressä on mykkä. Iltaa kohden ahdistus synkkenee. Se kaivaa otsaan syvät urat. 

Päivien ilonpompsahdukset ovat niitä, kun kännykkä taskussa värähtää. Sydän lehahtaa laajaksi helpotuksen tunteesta. Yksi päivä takana - kolmetoista edessä. On iloa lukea onnistumisista ja jopa jollain tavalla helpottavaa lukea pakituksista. Mutta viesti, joka valittelee tyytymättömyyttä ja janoaa suurempia haasteita, alkaa raastaa taas rinnan alla. Seikkailujen himo kasvaa – se on päättymätön kierre.

Kun sängyssä nukkuu yksi, sydän on raskas, samoin mieli. Voiko tätä ymmärtää muut, kuin ne jotka tietävät, mitkä ovat tarpeet, tavoitteet ja taso? Voiko kukaan ymmärtää, minkälaisia tarinoita ihmisen mieli voi kirjoittaa ja piirtää. Ne ovat tarinoita, joita vastaan mieli taistelee ja rukoilee, ettei niitä ikinä tule tapahtumaan.

Tieto lisää tuskaa.

Olen koettanut miettiä, miten vahvaksi sydän voi tulla tällaisien rasituksien myötä. Ei pelkästään kestävänä, mutta vahvistuuko se myös ymmärtäjänä? Voiko pahan ottaa vastaan eri tavalla, jos sitä on mielessä käsitellyt vuosia? Hukkaanko aikaani uidessani tässä syvässä mustantahmeassa häränsilmässä? Miten pääsen täältä pois?

Odottavan aika on pitkä – ja tuskainen, raskas, synkkä, onneton, yksinäinen, petetty, huijattu ja alaston. Kiipeilevän miehen kiipeilevän vaimon pahin vihollinen on tieto ja odotus – ja itse asiassa kaikki edellä mainitsemani asiat. Olisinko onnellisempi, jos en ymmärtäisi. Minua voisi huijata samalla tavalla, miten itse huijaan äitiäni. Kykenen kuitenkin jo tulkitsemaan. Näen silmistä, mitä tarjottimella on. Osaan lukea kulmakarvoja, sormia, sanoja, suunpieliä, kosketuksien määriä ja viestejä jääkaapin ovessa. Varaudun siihen hyvissä ajoin, mutta yhtäkkiä ovi vain sulkeutuu ja koin olleeni riittämättömän paljon tässä. 

Tämä pinnallisesti yöllä kirjoitettu teksti on tarkoitettu niille naisille, jotka eivät osaa hallita mieltään ja päästävät pahat luikertelemaan tajuntaan. Tämä on myös niille miehille, joiden olisi syytä ehkä ymmärtää tästä jotakin, joka meille yksinäisille voi tuoda pientä läppälaajennusta sydänonkaloihin.

Rakkaudella,

Kiipeilevän miehen kiipeilevä vaimo