Muistoja jääkaudelta: kevään viimeiset tunnelmat tornilta.

Joku tovi sitten oli vielä lunta, pakkasta ja jäätä tornilla, kun päätimme tyttöjen kesken suunnata katsomaan vieläkö tornilla voi kiivetä, koska emme Heidin kanssa pääsetkään kauniisiin Posion maastoihin. Sinä aamuna kevätauringon säteet suuntasivat suoraan silmiini, kun tankkasin aamupalaa päivää varten.

Mitäs sinne pitikään pakata? On niin kauan viime kiikuista. Missä mun nauhalenkit on, kuka on piilottanu kaikki sulkkarit? Mihin mää oon laittanu mun talvivaljaat... ja ai niin sinne tarvii sen buffin ja kunnon hanskatkin, eihän näillä villatumpuilla sinne auta mennä! Sain kuin sainkin pakattua tarvittavat vermeet juuri ennen kuin puhelin pirahti merkiksi siitä, että kyyti on saapunut. Aurinkolasit päähän, reppu selkään ja auton kyytiin. Kaasuttakaamme kohti tornia. 

Meillä on Heidin kanssa tapana saada reissuillamme aina jotakin kummaa tapahtumaan eikä tämäkään kerta luonnollisestikaan ollut poikkeus. Parkkeerasimme auton tien laitaan, koska viimeinen tienpätkä oli muurautunut umpeen lumesta. Ei ehkä aivan oltu varauduttu tarpomiseen, kun yleensä autolla on päässyt aivan viereen. Pikku tarpominenhan kuitenkin vähän niinkuin kuuluu asiaan ja alkutaivalluksen aikana saatiin hyvä lämpö päälle. Tosin olisimme varmaankin pakanneet hieman toisin, jos olisimme tämän tienneet. Tavaraa on aina yhtä mukavaa roikottaa käsissään. Nyssäkkä management kunniaan, eh-hee!

Torni vielä jäässä.

Kohta jäätorni seisoi komeana edessämme. Totesimme sen heti alkuun menettäneen suurimman osan jäästään. Kas niin ihana kun kevätaurinko minusta onkin, ei taida tuo jää siitä tykätä. No päätettiin viedä köysi ylös kuitenkin ja keskittyä varjoisaan alaosaan. Niin yksinkertaiselta kuin yläköysittelyn idea vaikuttaakin, niin saimme siitä Heidin kanssa aikaiseksi oikean operaation. Köysi ylös ja tytöt portaita alas taivastelemaan, että kuinka tuo köysi tuollaisen mutkan on saanut aikaan? No kyllähän kaksi tyttöä nyt yhden solmun selvittää, joten ei muuta kun toisella käydellä alas vaan. Köysi oli siis kiertynyt sellaisen sarvikuonon pään muotoisen jään ympärille, eikä suostunut liikahtamaan settiäkään. Ei ,vaikka mitä yritettiin. 

Siinä on ja pysyy!

Eipä auta itku markkinoilla, ei se siitä mihinkään irtoa. Jotainhan asialle on tehtävä ja takasin ylös mentävä, voihan pippuri! Yhtäkkiä luulin kuulevani ääniä. Kyllä, joku on tulossa. Jee me pelastutaan! Köytemme irroitettiin sarvikuonosta, kun toinen yläköysi käytiin virittämässä torniin. Kiitos sankareille avusta (vaikka olisivathan HakkuHelenat toki itsekin selvittäneet tilanteen, siis ihan helposti!) ja sit kiipeen!

Aurinko paistaa, jää on pehmeää, voiko parempaa ollakaan. Vähän samanlainen sää kuin vuosi sitten kevätreissulla Koroumassa, jolloin HakkuHelenat saivat alkunsa. Hitto, että tää on kivaa! Useita nousuja... voi kunpa voisi kiivetä korkeamalle, haluaisin vielä tuntea hapot käsissä ja huokaista huipulla.

Fiilistelyä.

Päivä oli hiano, aurinkoa piisasi ja keli pysytteli juuri nollan alapuolella, sai vaan fiilistellä. Tuli laitettua monopointitkin jalkaan pitkästä aikaa. Olin jääräpäisesti päättänyt opetella ensin kiipeämään kaksipiikkisillä täydellisesti ennen kuin siirryn monopointteihin. Täytyypä kyllä sanoa, että onneksi kokeilin! Voi olla, että se oli pehmyt jää, hyvä fiilis, hieno keli, erinomainen seura tai ne monopointit, mutta kiikut kyllä sujui reilusti parhaiten tänä vuonna. Tulipa testattua roikumista fifissäkin ihan kunnolla, että nyt uskaltaa siihenkin sitten tarvittaessa luottaa.

Mie roikun fifissä ja pyllistän komiasti!

Se päivä jäikin sitten viimeiseksi talvikiipeilypäiväksi. Kesä tuli päälle niin kovaa, että nyt on aika suunnata kiville ja kallioille. Ja niitähän täältä Oulun kiipeilymekasta löytyy...eh-hee. Pitänee kai joku päivä lähteä tarkastamaan josko muurille voi mennä ja tulipa tuossa jo hurautettua tuonne Ylitornion mestoillekin, niin kuin alta voi lukea. :)