Tästä se lähtee!

Kauden ensimmäinen jääliidi aina jännittää. Niin jännittää myös se kauden ensimmäisen blogitekstin päivittäminen. Mun kynnys niiden kahden osalta on jotenkin naurettavan korkealla ja saan vähän kuin puolipakolla itseni kaivamaan kuopan sen kynnyksen ali. Onneksi kauden ensimmäinen, "oikea" jääliidi tänä talvena osoittautui itseasiassa aika kivuttomaksi. Katsotaan, kuinka kivuttomasti tämä teksti tästä etenee.

Talvea saatiin Rollossakin odotella vähän turhan pitkään. Pimeä, lumeton syksy söi niin miestä kuin naistakin - ainakin meidän taloudessa. En voisi kiistää, etteikö parisuhde kärsinyt paria ryppyä, kun toinen turhautui salilla ja toinen tuijotti säätiedotuksia tunnin välein yrristä. Viikonloput vieri ja pari kertaa kävin teriä tylsyttämässä kivillä. Mutta se ei oo sama asia, kun hakun iskeminen jäähän.

Vihdoin koitti itsenäisyyspäiväviikonloppu. Pitkä sellainen. Ja tottakai team Rollo ajoi sinne missä olisi edes vähän toivoa jäästä. Säähistorian ja huhupuheiden perusteella suuntasimme kohti Stora Sjöfalletia. Auto oli muuten niin täynnä, että pelti melkein paukkui liitoksistaan. Ullalla valui jatkuvasti pekonit niskaan ja pikku-Villellä omenat. Itse olin niin onnellisessa asemassa, että lämmittelin vain lihoja reisien välissä.

Stora Sjöfallet tarjosi, luojan kiitos, makupaloja jäästä. Tieltä putoukset näyttivät huutavan kiipeilijöitä, mutta kun putouksia lähestyi ne tuottivatkin pienen pettymyksen keskeneräisyydellään. Jos olisin ollut yksi päätösvaltaisista ts. "leadvalittu", olisin todennäköisesti halunnut mökille syömään. Mulle putous ei tarjonnut sellaisia linjoja, joita olisin kuvitellut kiipeäväni kauden ekoiksi köydenpituuksiksi, mutta onneksi tuo aavistuksen karvaisempi puolisko on tottunut menemään ylös vaikka zikzakkia. Mulle tarjottiin yhtä helpon näköistä pätkää ja tarjouduin sen kiipeämään, että vakioleaderi saisi edes välillä vähän levätä. Ständiltä katsottuna kp näytti lähinnä lällyltä kävelyltä enkä ottanut pahemmin varmistuksiakaan mukaan, mutta ärjänne osoittautuikin irtokivihelvetiksi ja sitten iski hätä ja sitten kuolemanpelko ja sitten kiukku ja sitten mut pelastettiin.

Ekan päivän reitti ja alastulo. Tapsa on tuo supershiny ja
mä käyn normaaliin tapaan vähän heikommalla.
(c) Riku Lavia

Seuraavana päivänä kiivettiin vähän pidempää, ja mun osuus päättyi edellispäivää paremmin. Siinä oli nätti pieni jääosuus ja sitten kaivoinkin orjahevosena polun lumikentän läpi, seuraavan jääputouksen juurelle. Päivä oli kaikinpuolin oikein makoisa ja ihanan pitkä. Hommat sujui sutjakkaasti ja päästiin vasta iltapimeällä mökille. Kyllä, me oltiin mökissä!! 8)

Kolmantena päivänä käytiin tarkastamassa Oululaisten löytämä sola tai kanjoni, miksi sitä nyt kutsutaan, joka oli ehkä hienoin jääkiipeilypaikka mitä oon näiden mun kiipeilyvuosien aikana livenä nähnyt. Valitettavasti sielläkin oli niin paljon keskeneräisiä putouksia, että vain yksi tarjoutui meille kiipeilykelpoiseksi. Yksi kp, kamat märäksi ja alas. Alhaalta varmistettaessa katoin, että se näyttää helpolta, mutta kiitin sitä, että tulin kakkosena. Kylmä vesi lorisi suoraa hihasta kainaloon ja sieltä kylkeä pitkin mahan seudulle, etsien tien valjaiden välistä pikkupöksyihin.

Supermegakanjonisolasysteemi!
(c) Tapsa

Lorilori...
(c) Tapsa

Viimeinen päivä tarjosi pikkukivaa noin parin kp:n verran. Lähdettiin alas ja pelastettiin pikku-Ville ja Riku, jotka meidän alapuolella päättivät heittää toisen köyden alas. Kipiteltiin takas autolle ja ahtauduttiin sinne. Tilaa ei näyttänyt tulleen yhtään enempää, vaikka osa ruuista oltiinkin syöty. Tällä kertaa reisien välissä suli jääruuvit.. Pitkän viikonlopun jälkeen oli kiva fiilis tulla kotiin. Reissu ei ollut ollenkaan turha.

Ja sitten Korouomaan. Vasta hämärässä uskaltauduin terävään päähän.
Mitä sitä valosalla kiipeämään, kun pimeällä on aina jännempää..

Pääsin joulukuussa kokemaan myös kunnon Korouomapäivän. Se oli kaikinpuolin tosijees päivä, koska mulla naksahti joku tekniikkahärdelli ja ainakin hetkellisesti opin kiipeämään jotenkin soljuvammin. Löysin sellasen koko liidin kestävän tasapainon ja "ikuisuushapottomuusasennon" siis sellasen, missä voi ruuvata vaikka koko räkin putkeen, eikä tunnu missään. Toisin sanoen kyseessä oli perus meritähti-asento, jonka löytäminen on mulla vienyt vähän aikaa. Mulla on ollut kai tapana esitellä liikkuvuustaitoja myös jäällä ja oon aikasemmin nostellut jalkoja kuin mikäkin lintuhämähäkki. Tästä johtuen jokainen muuvi päättyy armottomaan lukotukseen, joka pidemmän päälle alkaa vaan hapottamaan ja väsyttämään. Ja kun ruuvaukset tekee samanmoisessa lukotuksessa tulee vaan lähinnä paniikki siitä, ettei jaksa jatkaa.
Vaikka ekaan Korouomaliidiin pitikin vähän patistella, teki se tosi hyvää henkisesti. Tästä on hyvä jatkaa hakkukautta.