Korouoma soi mollissa, hakunterä duurissa

Korouoma on alkutalvesta melankolinen paikka. Päivää ja yötä ei erota toisistaan kun usva ja hämäryys valtaavat laakson. Puut ovat tiputtaneet lehtensä ja ennen tykkylumikuorrutusta ne näyttävät happosateen raiskaamilta. Havupuidenkin olemuksesta huokuu periksi antaminen: ne ovat väsyneet yöttömän yön karnevaalista ja haluavat pimeän tultua käpertyä itseensä. Linnut ovat jättäneet apaattiset puut ja lentäneet sinne minne pitääkin - lämpöön ja valoon. 

Yksinäinen hankihyttynen köpöttelee kangistunein jaloin ensilumella etsien kohtalontoveria jota ei löydy. Hyönteisen todellinen tragedia on, että hänet on tuomittu vaeltamaan läpi synkän ajan ilman toivoa horroksesta tai kuoleman suloisesta unohduksesta. Jos hyönteinen kykenisi, hän avaisi korkin eikä laskisi pulloa huuliltaan kuin vasta kevään koittaessa. Epätoivosta halkeava Korouoma itkee kadonnutta elämää, mutta tajuaakohan se, että kyynelvirrasta muodostuu pakkasilla lahja, jonka vuoksi talvikiipeilijä kirmailee seinille? 

Apatheia

Talvikiipeilijänä olen tottunut Korouoman mollivoittoiseen poljentoon. Siinä on jotakin tavattoman ylevää, että elämä täällä auringon varjopuolella pakenee talven tullen etelään kuin lehtivihreä puiden juuriin. Minulle alkutalven himmeä valo ja kiipeily merkitsevät Beethovenin viidettä sinfoniaa, koska siinäkin tragedia ja elämänilo liittoutuvat keskenään. Viehätyn joka talvi entistä syvemmin Korouoman pelkistetystä kuosista ja alkutalven jäästä, vaikka se varsinkin viime päivien pluskelien myötä tahtoo riettaasti valloittaa alusvaatteita myöten. Olen kauttaaltani Korouoman häpäisemä, ja kieroutuneet tunteet sisuksissa velloen vapisen täyttymyksestä märissä Ruskovilloissani. 

Jääkauden aloitus on toisinaan tolloilua ihan farssiksi asti. Olo ensijäille päästessä on kuin parsinavetasta vapautetulla vasikalla: pitää kirmata ja antaa intomielen pursuta sisuksista. Joskus vasikkamainen riemu ottaa vähän holtittoman muodon kuten tässä männä viikonloppuna.    

Meillä oli kunnianhimoinen suunnitelma korvieni välissä ja jos se olisi toteutunut edes sinne päin, olisimme takoneet yläköydellä Jaskan puikkoa aina oksennuksen rajoille asti. Suunnitelma sisälsi ensimmäisen vaiheen, jossa lidauttaisin mahdollisimman kuivan linjan toppiin. Smoothia, ihanaa pehmeää jäätä ja kova draivi topittaa. Toisessa vaiheessa JJ kiipeäisi perässä ja putsaisi reitin. Hyvää ja kaunista. Kolmannessa vaiheessa laskeuduttaisiin ja viritettäisi yläköysi ohjureineen puikolle. Tervetuloa kipeänmakea happoralli.

Jenni topittaa vihdoin ja mitä ihmettä?! Ruuvi on jatkoineen ilman köyttä.

Mutta miten siinä kävikään, kun liidin jälkitunnelmissa laippasin rennosti löysää pois köydestä? JJ oli muuttunut kumman kevyen tuntuiseksi - Ei per***le! Köysi oli Jennitön ja Jenni köydetön. Mikä huonoakin huonompi kauppa. Mielikuvitus on ihmisen paras voimavara, minkä runsaudensarvesta ammensimme Jennin toppiin ja ruuvit pois seinältä myös sieltä kuolleesta kulmasta, jota JJ ei variaatiollaan tavoittanut. En ala selittämään miten kaaos järjestäytyi, koska en osaa saattaa sitä ymmärrettävään kirjalliseen muotoon. Tai sitten vain kammoksun, että joku paljon fiksumpi tulee ja kertoo miten se olisi ollut satakertaa viisammin tehtävissä. 

Ja sitten syötiin eväät? Ei ihan. Tuli aika toteuttaa suunnitelman kolmas vaihe, johon edelleen sisukkaasti uskoin. Mutta värinäköni on heikentynyt, mikä johtuu varmaan niistä kuuluisista vaaleanpunaisista laseista, jotka laitetaan päähän kun...niin milloinkas ne laitetaankaan? Syytän niitä typeräksi tekeviä laseja seuraavan myrkkysiemenen kylvämisestä puikkokiipeilymme ruusutarhaan. Olimme sitoneet yhteen pinkin ja oranssin köyden, jotka klipautettiin yläriankkuriin. Tarkistin ihan varmasti, että pinkillä köydellä kiivetään ja oranssilla varmistetaan. Klippasin pinkin ohjuriruuveihin ja A vot! alhaalla selvisi että tulikin klipattua väärä köysi. Manasin esiin kaikki pirut maan päällä ja alla. Ne kehottivat ottamaan ja solmimaan pidemmän köyden valjaisiin ja alkaa laputtaa takaisin kohti toppia. Tottelin jupisten.

Hämärä suhisi jo laaksossa ja nöyryydeksi muuttunut kunnianhimoni salli rauhoittumisen kun toistamiseen varmistin JJ:tä Jaskan laelle. Lyöntipotkubasson rytmikkään kumahtelun keskeytti pian riipaiseva "voi vittu, mun hakku tippu!" -huuto. Raivo ja riemu muodostavat mahtavan liiton ja nauroin turhautumiseni taivaalle korppien raadeltavaksi, tuulten pois vietäväksi. JJ:n kammetessa ylös näin yhdellä hakulla aseistautuneen päättäväisen ilmeen, joka varmasti ymmärsi rikastuneensa tavalla, jota ei mikään konkurssi ikinä pystyisi tuhoamaan.

Karski nainen tämä JJ.

Vasta autolla syötiin eväät. Minulla oli Ravintolapäivästä jäänyttä kaalisipuli -piirakkaa ja Jennillä jotain muskeleita kasvattavaa patukkaa. Mutta JJ:n hauikset ovatkin tosi isot ja vahvat, paksummat kuin polkujuoksuun erikoistuneet pohkeeni...

Kamalaa millä tyylillä voi kirjoittaminenkin karata parsinavetasta - kiitos Korouoman kaihon kyynelten, jotka on talvisin kiipeilijän iloksi vuodatettu.