Katkenneet tikapuut.

HakkuHelenoissa on viime aikoina julkaistu paljon iloista kiipeilysanomaa: jäätä siellä, jäätä täällä. Niistä olen saanut lohtua tähän masentuneeseen mielentilaani. Ajattelin pyöräyttää kuitenkin tätä jäistä ratasta toiseen suuntaan ja purkaa turhautumiseni ja ajatukseni teille kaikille tuhansille lukijoillemme. Kiteytän masentavat mietteeni viimeisen parin kuukauden ajalta ja toivon tämän tekstin jotenkin parantavan minua terapeuttisesti. Olen joskus kuullut puhuttavan ihmeparantumisista.

Olin supermotivoitunut tulevaan kauteen. Olin innostunut jopa treenailusta, ja jopa intoa täynnä osallistumassa Hakkuhuukkailu-kisoihin Suurella Kirkolla! Sitten kävi pum ja räks. Sen jälkeen istuinkin päivystyksessä ruma Siwan muovipussi teipattuna ranteeni ympärille jeesusteipillä. Vaikka käsi murtui, mieli ei heti murtunut. Se murtui valitettavasti heti seuraavana päivänä. Kun tuijotin ällöä kirkkaanpunaista kipsiä, yritin hakea iloa pienistä, turhista asioista. Sormet liikkuu, jee. Ja nyt voin panostaa kehonhuoltoon. Niin justiinsa. Meni päivä eikä mitään tapahtunut. Meni toinen ja istuin edelleen ja mietin. Meni viikko kunnes sydämeni pysähtyi kuullessaan ne karmeat viisi sanaa: ”tota menoa susta tulee läski” (lausujan nimi salattu turvallisuussyistä). Joku toinen nainen olisi tässä vaiheessa jo sanonut pelin poikki, mutta itse reagoin siihen näin: itkin vuolaasti puoli tuntia. Kaikki syyt saamattomuuteeni ryöppysivät kuin oksennus suoraan ylös. Katsoin itseäni peilistä ja näin jo kuinka vaatteet kiristää ja peppu painaa. Purin hammasta yhteen pukiessani juoksulenkkarit jalkaan ja mä lähdin. Ja mä juoksin. Ja mä juoksin niin kuin laiska koira omistajansa perässä hengästyneenä ja lössönä. Joka paikka hölsky. Ja mä itkin – taas. Mutta sitten asiat jotenkin muuttui ja sain ehkä jollainlailla taas tästä kaikesta jotenkin pienesti kiinni.

Lohtu löytyi viinistä.

 

Ei se ilo kuitenkaan massiivisesti elämääni täyttänyt. Se koostui lähinnä pienistä, naurettavan kuuloisista asioista, joissa käteni kehittyi. Onnistuin keskisormella koskettamaan peukaloa. Onnistuin nostamaan tyhjän kattilan liedeltä jne. Sitä mukaan kun iloja tuli, erilaiset haaveet esimerkiksi talven suunnitelmista mureni. Ai niin. Meillähän oli tapana aina uutena vuotena mennä jonnekin kiikuille. Ja niin joo, mulla oli yksi projekti, jonka lupasin itselleni tänä kautena kiivetä. Ja mitkäs olikaan ne ensi kesän suunnitelmat? Kaikki mureni.

Syviä mietteitä.

Sain irrotettavan kipsin ja se toi riemua. Sen sai ottaa kädestä pois, vain peseytymisen ajaksi. Suihkussa salaa aina ”vähän kokeilin”. Ranne ei liikkunut mihinkään. Liikerata oli olematon ja olin satavarma siitä, että sieltä oli rikki jotain sellaista, mitä ei ikinä enää saataisi korjatuksi. Lääkäri oli onneksi minua optimistisempi ja rauhoitteli hysteeristä olemustani. Hän ei selkeästikään tiennyt, mikä henkireikä elämässäni oli menossa tukkoon. No, joka tapauksessa asennoidun etenemään suksilla koko tulevan talven. Aloitin telluilun viime vuonna, joten starttasin sinisistä rinteistä. Parin pyllymäen jälkeen tatsi alkoi ehkä löytyä ja rinnelaskettelu oli ihan kivaa. Sain itsevarmuutta lähteä Tamokiin viikonlopuksi. No.. Norjassa tajusin, että kaikki mäet eivät ole yhtä loivaa puuterilotkottelua kuin Ahkka Storalla. Aurinkokaan ei paistanut samalla tavalla kuin viime keväällä. Takapakki tuli ja iski kuin rautakangella keskelle mahaa. Olin nynny, mamari, lälläri ja kaikkea sitä mitä sellainen urpo voi olla, joka tärisee töppyrän huipulla ja huuttaa ”tää on mulle ehkä vähän liian jyrkkä” tai kaatuu jo ennen kun on yrittänyt tehdä tellukäännöstä. ”Öööö. Oisko täällä mitään puutonta ja loivaa?” Ei. Ei ollut. Minä ja minun typerä käsi. Voisin kiivetä ja onnistua, jos en olisi niin epäonninen! 

Puskasuksipaskajumppa.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sekoitti tämän neidin pakan! Taikasanat vapauteen lausui lääkäri, joka oli parin viikon välein joutunut katsomaan valitustani ja epätoivoani käteni paranemisesta. Käteni vapautui kipsistä viikkoa etuajassa ja sain luvan kiivetä kädellä kivun sietämissä rajoissa. Kävin keivillä ja näin pienesti valoa tunnelin päässä. Kävin keivillä toisen kerran ja valon määrä kasvoi! Uskalsin jo vähän kokeilla kiipeilyä hänkillä ja avot! Siellä sitä mentiin. No joo, kahvoilla toki, mutta siitä huolimatta, siellä sitä mentiin!

Sitten, jouluaatonaattona tapahtui jotain ”vahingossa”. Meidän piti mennä kokeilemaan mikstakiipeilyä, mutta eksyttiinkin Ruskean virran juurelle. Kuvittelin, että voisin ehkä kiivetä hakuilla paremmin kalliolla kuin jäällä. Pakkasta oli about parisenkymmentä ja jää oli kuivissa kohdissa kuin betonia. Lähdin varovasti liikkeelle ja huomasin heti, että vasemman käden tehot olivat aika heikot. Hakkulyönti muistutti lähinnä säälittävää pientä nakutusta, jossa jokainen hakunisku osui eri kohtaan. Ei oikein koordinaatiota, ei oikein voimaa, mutta siinä jaksaa pysyä. Keksin siis lyödä oikean hakun hyvin jäähän, ottaa siitä kiinni vasemmalla kädellä ja jatkaa taas oikealla kädellä hakun lyömistä jäähän. Hätä keinot keksii. Ja kiipesin Ruskean kahdesti ylärillä! Jei! 

Pakollinen persekuva.

Eilen Tapaninpäivänä – uskokaa tai älkää Hellut ja muut tuhannet lukijamme – pääsin VIHDOINKIN takaisin ”rakkaan” projektini ääreen. Projekti, joka piti saada päätökseen jo viime vuonna, mutta jonka työstäjä oli liian heikko. Aika kultaa muistot ja reittiä tuijottaessani tuumaili, ettei se voinut olla niin vaikea. Turpaan tuli. Tuli niin, että meinasi taju mennä. Käytännössä yläköysittely meni näin: ”Joo, mä jatkan. Eiku ota sittenkin tiukka. Eiku tiukempi! Joo, oota mä vähän katon.. Joo, no mä meen nyt. Ota hei kuule taas tiukka. Okei, mä koitan mennä tohon seuraavalle ottellee. TIUKKA! Laske mut alas.” Päivän saldona oli aika ristiriitaiset tunteet. Oli supersiistiä kiivetä ja tajuta, miten käsi kestää, mutta oli myös masentavaa palata takaisin työstämään linjaa, joka ei anna anteeksi mitään. Mutta jotain kiehtovaa siinä silti on. Kaikki se ärsytys, itsensä syyttäminen, heikkouden ja vahvistumisen näkeminen, pettyminen ja onnistuminen, kipu ja hapotus. Kun tunnet olosi kuin sarvikuonolauman ylijuoksemaksi, kun joka paikkaa kolottaa ja reidet on täynnä mustelmia, sekä ne kymmenet muut asiat, joita yksi linja voi yhdelle ihmiselle tarjota. Se jotenkin koukuttaa ja tässä sitä taas ollaan, niiden tunteiden äärellä ja fyysisesti niin kipeänä, aloittamassa taas niin nollasta, että pahalta tuntuu, mutta mä haluan ottaa ne kaikki vastaan. Kohdata ne tunteet ja haasteet ja sarvikuonolaumat – ja vielä jonakin päivänä mä haluan kiivetä sen saamarin linjan!

-Mira