Katkenneet tikapuut.

HakkuHelenoissa on viime aikoina julkaistu paljon iloista kiipeilysanomaa: jäätä siellä, jäätä täällä. Niistä olen saanut lohtua tähän masentuneeseen mielentilaani. Ajattelin pyöräyttää kuitenkin tätä jäistä ratasta toiseen suuntaan ja purkaa turhautumiseni ja ajatukseni teille kaikille tuhansille lukijoillemme. Kiteytän masentavat mietteeni viimeisen parin kuukauden ajalta ja toivon tämän tekstin jotenkin parantavan minua terapeuttisesti. Olen joskus kuullut puhuttavan ihmeparantumisista.

Olin supermotivoitunut tulevaan kauteen. Olin innostunut jopa treenailusta, ja jopa intoa täynnä osallistumassa Hakkuhuukkailu-kisoihin Suurella Kirkolla! Sitten kävi pum ja räks. Sen jälkeen istuinkin päivystyksessä ruma Siwan muovipussi teipattuna ranteeni ympärille jeesusteipillä. Vaikka käsi murtui, mieli ei heti murtunut. Se murtui valitettavasti heti seuraavana päivänä. Kun tuijotin ällöä kirkkaanpunaista kipsiä, yritin hakea iloa pienistä, turhista asioista. Sormet liikkuu, jee. Ja nyt voin panostaa kehonhuoltoon. Niin justiinsa. Meni päivä eikä mitään tapahtunut. Meni toinen ja istuin edelleen ja mietin. Meni viikko kunnes sydämeni pysähtyi kuullessaan ne karmeat viisi sanaa: ”tota menoa susta tulee läski” (lausujan nimi salattu turvallisuussyistä). Joku toinen nainen olisi tässä vaiheessa jo sanonut pelin poikki, mutta itse reagoin siihen näin: itkin vuolaasti puoli tuntia. Kaikki syyt saamattomuuteeni ryöppysivät kuin oksennus suoraan ylös. Katsoin itseäni peilistä ja näin jo kuinka vaatteet kiristää ja peppu painaa. Purin hammasta yhteen pukiessani juoksulenkkarit jalkaan ja mä lähdin. Ja mä juoksin. Ja mä juoksin niin kuin laiska koira omistajansa perässä hengästyneenä ja lössönä. Joka paikka hölsky. Ja mä itkin – taas. Mutta sitten asiat jotenkin muuttui ja sain ehkä jollainlailla taas tästä kaikesta jotenkin pienesti kiinni.

Lohtu löytyi viinistä.

 

Ei se ilo kuitenkaan massiivisesti elämääni täyttänyt. Se koostui lähinnä pienistä, naurettavan kuuloisista asioista, joissa käteni kehittyi. Onnistuin keskisormella koskettamaan peukaloa. Onnistuin nostamaan tyhjän kattilan liedeltä jne. Sitä mukaan kun iloja tuli, erilaiset haaveet esimerkiksi talven suunnitelmista mureni. Ai niin. Meillähän oli tapana aina uutena vuotena mennä jonnekin kiikuille. Ja niin joo, mulla oli yksi projekti, jonka lupasin itselleni tänä kautena kiivetä. Ja mitkäs olikaan ne ensi kesän suunnitelmat? Kaikki mureni.

Syviä mietteitä.

Sain irrotettavan kipsin ja se toi riemua. Sen sai ottaa kädestä pois, vain peseytymisen ajaksi. Suihkussa salaa aina ”vähän kokeilin”. Ranne ei liikkunut mihinkään. Liikerata oli olematon ja olin satavarma siitä, että sieltä oli rikki jotain sellaista, mitä ei ikinä enää saataisi korjatuksi. Lääkäri oli onneksi minua optimistisempi ja rauhoitteli hysteeristä olemustani. Hän ei selkeästikään tiennyt, mikä henkireikä elämässäni oli menossa tukkoon. No, joka tapauksessa asennoidun etenemään suksilla koko tulevan talven. Aloitin telluilun viime vuonna, joten starttasin sinisistä rinteistä. Parin pyllymäen jälkeen tatsi alkoi ehkä löytyä ja rinnelaskettelu oli ihan kivaa. Sain itsevarmuutta lähteä Tamokiin viikonlopuksi. No.. Norjassa tajusin, että kaikki mäet eivät ole yhtä loivaa puuterilotkottelua kuin Ahkka Storalla. Aurinkokaan ei paistanut samalla tavalla kuin viime keväällä. Takapakki tuli ja iski kuin rautakangella keskelle mahaa. Olin nynny, mamari, lälläri ja kaikkea sitä mitä sellainen urpo voi olla, joka tärisee töppyrän huipulla ja huuttaa ”tää on mulle ehkä vähän liian jyrkkä” tai kaatuu jo ennen kun on yrittänyt tehdä tellukäännöstä. ”Öööö. Oisko täällä mitään puutonta ja loivaa?” Ei. Ei ollut. Minä ja minun typerä käsi. Voisin kiivetä ja onnistua, jos en olisi niin epäonninen! 

Puskasuksipaskajumppa.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sekoitti tämän neidin pakan! Taikasanat vapauteen lausui lääkäri, joka oli parin viikon välein joutunut katsomaan valitustani ja epätoivoani käteni paranemisesta. Käteni vapautui kipsistä viikkoa etuajassa ja sain luvan kiivetä kädellä kivun sietämissä rajoissa. Kävin keivillä ja näin pienesti valoa tunnelin päässä. Kävin keivillä toisen kerran ja valon määrä kasvoi! Uskalsin jo vähän kokeilla kiipeilyä hänkillä ja avot! Siellä sitä mentiin. No joo, kahvoilla toki, mutta siitä huolimatta, siellä sitä mentiin!

Sitten, jouluaatonaattona tapahtui jotain ”vahingossa”. Meidän piti mennä kokeilemaan mikstakiipeilyä, mutta eksyttiinkin Ruskean virran juurelle. Kuvittelin, että voisin ehkä kiivetä hakuilla paremmin kalliolla kuin jäällä. Pakkasta oli about parisenkymmentä ja jää oli kuivissa kohdissa kuin betonia. Lähdin varovasti liikkeelle ja huomasin heti, että vasemman käden tehot olivat aika heikot. Hakkulyönti muistutti lähinnä säälittävää pientä nakutusta, jossa jokainen hakunisku osui eri kohtaan. Ei oikein koordinaatiota, ei oikein voimaa, mutta siinä jaksaa pysyä. Keksin siis lyödä oikean hakun hyvin jäähän, ottaa siitä kiinni vasemmalla kädellä ja jatkaa taas oikealla kädellä hakun lyömistä jäähän. Hätä keinot keksii. Ja kiipesin Ruskean kahdesti ylärillä! Jei! 

Pakollinen persekuva.

Eilen Tapaninpäivänä – uskokaa tai älkää Hellut ja muut tuhannet lukijamme – pääsin VIHDOINKIN takaisin ”rakkaan” projektini ääreen. Projekti, joka piti saada päätökseen jo viime vuonna, mutta jonka työstäjä oli liian heikko. Aika kultaa muistot ja reittiä tuijottaessani tuumaili, ettei se voinut olla niin vaikea. Turpaan tuli. Tuli niin, että meinasi taju mennä. Käytännössä yläköysittely meni näin: ”Joo, mä jatkan. Eiku ota sittenkin tiukka. Eiku tiukempi! Joo, oota mä vähän katon.. Joo, no mä meen nyt. Ota hei kuule taas tiukka. Okei, mä koitan mennä tohon seuraavalle ottellee. TIUKKA! Laske mut alas.” Päivän saldona oli aika ristiriitaiset tunteet. Oli supersiistiä kiivetä ja tajuta, miten käsi kestää, mutta oli myös masentavaa palata takaisin työstämään linjaa, joka ei anna anteeksi mitään. Mutta jotain kiehtovaa siinä silti on. Kaikki se ärsytys, itsensä syyttäminen, heikkouden ja vahvistumisen näkeminen, pettyminen ja onnistuminen, kipu ja hapotus. Kun tunnet olosi kuin sarvikuonolauman ylijuoksemaksi, kun joka paikkaa kolottaa ja reidet on täynnä mustelmia, sekä ne kymmenet muut asiat, joita yksi linja voi yhdelle ihmiselle tarjota. Se jotenkin koukuttaa ja tässä sitä taas ollaan, niiden tunteiden äärellä ja fyysisesti niin kipeänä, aloittamassa taas niin nollasta, että pahalta tuntuu, mutta mä haluan ottaa ne kaikki vastaan. Kohdata ne tunteet ja haasteet ja sarvikuonolaumat – ja vielä jonakin päivänä mä haluan kiivetä sen saamarin linjan!

-Mira

 

Linnanjuhlissa en ainakaan halunnut olla

Arvon Hakkuhelunat ja tämän supersuositun blogin fanit,

kuvattiin Itsenäisyyspäivän jääkiikkureissu Lyngenissä, ja tämmöinen vähän kapinen video siitä mun kivihiilikäyttöisellä koneella syntyi. Ehkä räkäisyydestä huolimatta välittyvät kaamoskiipeilyn tunnelmat.

Täältä sitä Oscarehdokasmateriaalia löytyy: http://www.youtube.com/watch?v=H3alTDTX000&feature=youtu.be

Ja pari stilliä ihan vaan, ettei näytä niin tympeältä tämä julkaisu

Matin aura hohtaa Jyykeän seinillä - vapiskaa Aasat!

Perus pikamättöä avec Juha

Kiitos Juha, Antti ja Matti reissusta...erityisen onnellinen olin kuitenkin vasta sitten kun välimatkaa oli tarpeeksi teidän ihan karmeisiin juttuihinne, muhah. 

Korouoma soi mollissa, hakunterä duurissa

Korouoma on alkutalvesta melankolinen paikka. Päivää ja yötä ei erota toisistaan kun usva ja hämäryys valtaavat laakson. Puut ovat tiputtaneet lehtensä ja ennen tykkylumikuorrutusta ne näyttävät happosateen raiskaamilta. Havupuidenkin olemuksesta huokuu periksi antaminen: ne ovat väsyneet yöttömän yön karnevaalista ja haluavat pimeän tultua käpertyä itseensä. Linnut ovat jättäneet apaattiset puut ja lentäneet sinne minne pitääkin - lämpöön ja valoon. 

Yksinäinen hankihyttynen köpöttelee kangistunein jaloin ensilumella etsien kohtalontoveria jota ei löydy. Hyönteisen todellinen tragedia on, että hänet on tuomittu vaeltamaan läpi synkän ajan ilman toivoa horroksesta tai kuoleman suloisesta unohduksesta. Jos hyönteinen kykenisi, hän avaisi korkin eikä laskisi pulloa huuliltaan kuin vasta kevään koittaessa. Epätoivosta halkeava Korouoma itkee kadonnutta elämää, mutta tajuaakohan se, että kyynelvirrasta muodostuu pakkasilla lahja, jonka vuoksi talvikiipeilijä kirmailee seinille? 

Apatheia

Talvikiipeilijänä olen tottunut Korouoman mollivoittoiseen poljentoon. Siinä on jotakin tavattoman ylevää, että elämä täällä auringon varjopuolella pakenee talven tullen etelään kuin lehtivihreä puiden juuriin. Minulle alkutalven himmeä valo ja kiipeily merkitsevät Beethovenin viidettä sinfoniaa, koska siinäkin tragedia ja elämänilo liittoutuvat keskenään. Viehätyn joka talvi entistä syvemmin Korouoman pelkistetystä kuosista ja alkutalven jäästä, vaikka se varsinkin viime päivien pluskelien myötä tahtoo riettaasti valloittaa alusvaatteita myöten. Olen kauttaaltani Korouoman häpäisemä, ja kieroutuneet tunteet sisuksissa velloen vapisen täyttymyksestä märissä Ruskovilloissani. 

Jääkauden aloitus on toisinaan tolloilua ihan farssiksi asti. Olo ensijäille päästessä on kuin parsinavetasta vapautetulla vasikalla: pitää kirmata ja antaa intomielen pursuta sisuksista. Joskus vasikkamainen riemu ottaa vähän holtittoman muodon kuten tässä männä viikonloppuna.    

Meillä oli kunnianhimoinen suunnitelma korvieni välissä ja jos se olisi toteutunut edes sinne päin, olisimme takoneet yläköydellä Jaskan puikkoa aina oksennuksen rajoille asti. Suunnitelma sisälsi ensimmäisen vaiheen, jossa lidauttaisin mahdollisimman kuivan linjan toppiin. Smoothia, ihanaa pehmeää jäätä ja kova draivi topittaa. Toisessa vaiheessa JJ kiipeäisi perässä ja putsaisi reitin. Hyvää ja kaunista. Kolmannessa vaiheessa laskeuduttaisiin ja viritettäisi yläköysi ohjureineen puikolle. Tervetuloa kipeänmakea happoralli.

Jenni topittaa vihdoin ja mitä ihmettä?! Ruuvi on jatkoineen ilman köyttä.

Mutta miten siinä kävikään, kun liidin jälkitunnelmissa laippasin rennosti löysää pois köydestä? JJ oli muuttunut kumman kevyen tuntuiseksi - Ei per***le! Köysi oli Jennitön ja Jenni köydetön. Mikä huonoakin huonompi kauppa. Mielikuvitus on ihmisen paras voimavara, minkä runsaudensarvesta ammensimme Jennin toppiin ja ruuvit pois seinältä myös sieltä kuolleesta kulmasta, jota JJ ei variaatiollaan tavoittanut. En ala selittämään miten kaaos järjestäytyi, koska en osaa saattaa sitä ymmärrettävään kirjalliseen muotoon. Tai sitten vain kammoksun, että joku paljon fiksumpi tulee ja kertoo miten se olisi ollut satakertaa viisammin tehtävissä. 

Ja sitten syötiin eväät? Ei ihan. Tuli aika toteuttaa suunnitelman kolmas vaihe, johon edelleen sisukkaasti uskoin. Mutta värinäköni on heikentynyt, mikä johtuu varmaan niistä kuuluisista vaaleanpunaisista laseista, jotka laitetaan päähän kun...niin milloinkas ne laitetaankaan? Syytän niitä typeräksi tekeviä laseja seuraavan myrkkysiemenen kylvämisestä puikkokiipeilymme ruusutarhaan. Olimme sitoneet yhteen pinkin ja oranssin köyden, jotka klipautettiin yläriankkuriin. Tarkistin ihan varmasti, että pinkillä köydellä kiivetään ja oranssilla varmistetaan. Klippasin pinkin ohjuriruuveihin ja A vot! alhaalla selvisi että tulikin klipattua väärä köysi. Manasin esiin kaikki pirut maan päällä ja alla. Ne kehottivat ottamaan ja solmimaan pidemmän köyden valjaisiin ja alkaa laputtaa takaisin kohti toppia. Tottelin jupisten.

Hämärä suhisi jo laaksossa ja nöyryydeksi muuttunut kunnianhimoni salli rauhoittumisen kun toistamiseen varmistin JJ:tä Jaskan laelle. Lyöntipotkubasson rytmikkään kumahtelun keskeytti pian riipaiseva "voi vittu, mun hakku tippu!" -huuto. Raivo ja riemu muodostavat mahtavan liiton ja nauroin turhautumiseni taivaalle korppien raadeltavaksi, tuulten pois vietäväksi. JJ:n kammetessa ylös näin yhdellä hakulla aseistautuneen päättäväisen ilmeen, joka varmasti ymmärsi rikastuneensa tavalla, jota ei mikään konkurssi ikinä pystyisi tuhoamaan.

Karski nainen tämä JJ.

Vasta autolla syötiin eväät. Minulla oli Ravintolapäivästä jäänyttä kaalisipuli -piirakkaa ja Jennillä jotain muskeleita kasvattavaa patukkaa. Mutta JJ:n hauikset ovatkin tosi isot ja vahvat, paksummat kuin polkujuoksuun erikoistuneet pohkeeni...

Kamalaa millä tyylillä voi kirjoittaminenkin karata parsinavetasta - kiitos Korouoman kaihon kyynelten, jotka on talvisin kiipeilijän iloksi vuodatettu.  

Naistypia

Nainen murehtii, että lapsi tukehtuu suklaamunan yllätysleluun ja suorittaa ruoan pöytään tietäen, ettei kukaan kuitenkaan pidä siitä. Nainen ei nuku eikä syö, koska pakastimen suojaritilä ja kaihdinten välit pitää pyyhkiä, verhot vaihtaa pääsiäiseksi ja kaapit siivota jouluksi. Nainen hoitaa puutarhan ja menestyy työuralla kunnes lasikatto kopsahtaa otsaan. Taskulämmin nainen on rakastava vaimo ja sopivan rietas parisuhdevelvollisuuksissa. Menevä mimmi on trenditietoinen ja omaa shoppailuhimon aiheuttavan geenin. Nainen on ikuisella laihiksella ja ottaa silikonit miellyttääkseen naisten itsensä keksimiä miesten odotuksia. Nainen tukee ja kannustaa miestään tämän itseinhopuuskissa, sitten syyttää itseään, kun silikoneista ja pohjattomasta empatiasta huolimatta mies löytää nuoremman tilalle. Nainen ei missään tilanteessa puhu rumasti eikä piereskele. Nainen vaikenee vaikka tietäisi paremmin, eikä suostu kehuttavaksi vaikka aihetta olisi. Neljän kympin kriisissä nainen tajuaa eläneensä toisten odotuksille, potkii lasten lelut nurkkaan ja lähtee Leville.

Naisjääkiipeilijä on aerobic-kissa hakkujen varressa. Hän pukeutuu tyttömäisesti muodin edellyttämiin kuoseihin. Hän ei liidaa ja kirkaisee saadessaan jäätä naamalle. Hakkukissa varmistaa ikuisuusprojektista innostunutta poikaystävää ja kun kiipeää, kiipeää tekniikalla, ei voimalla. Hän odottaa, että poikaystävä hoitaa köydet ja ankkurin paikoilleen. Tyttömäinen ei teknoa, eikä viihdy bivyssä.

Vaihtoehtoisesti naisjääkiipeilijän lapsuus oli lasinen ja hiekkalaatikko betonia. Hän puhuu rivoja, piereskelee, on kilpailullinen ja uhmakas. Urosteleva naisjääkiipeilijä on varmasti naisiin päin kallellaan, tai ainakin molempiin sukupuoliin. Hän kiipeää voimalla, eikä ymmärrä varmistajan jäätyvän ikuisuusprojektinsa uhrina. Poikatyttö on badass, joka ei turhia vetistele, vaan on yksi äijistä. Tyttömäiset pelkäävät urostelijaa ja puhuvat hänestä mielellään pahaa. Urostelija pitää hakkukissaa tuhverona, joka ei ansaitse hänen huomiotaan, ja jonka olisi parempi olla muualla haaveilemassa pikkuporvarillisesta elämästä omakotitaloidyllissä, kuin avuttomana seisoskelemassa putouksen juurella.

Tämä on totuus, eikö niin? Saa olla erimieltä, eikä kannata missään nimessä loukkaantua. Saa myös kantaa kortensa kekoon, jos aihe pätkääkään on joskus kiipeilyllisen, tai muuten vaan omintakeisen elämäntavan varrella ihmetyttänyt. Inspiroidun aiheen äärelle taannoisella Korouoman reissulla, kun naisväen kesken keskustelimme Piippukodassa. Myös lukuisat muut maailmaa parantavat (ja syleilevät) keskustelut, joita on käyty ja toivottavasti tullaan jatkossakin käymään pitkillä automatkoilla, Lofooteilla sadepäivinä ja pitkinä kaamosiltoina niin kotona kuin retkillä, ovat pakottaneet sanoittamaan aihetta. Kiitän kaikkia näihin keskusteluihin tempautuneita ja toivottavasti jatkossakin innostuvia miehiä ja naisia; he nyrjäyttävät luutuneet ajatukseni sopivalla tavalla ja auttavat tajuamaan taas vähän enemmän. Juhlallisesti voinee esittää toiveen, että yhteisen hämmästelyn myötä me lajitoverit tulisimme oivaltaneeksi jotain uutta siitä, mikä yhdistää meidät toisiimme ja elämään, johon kukin tahollamme muutoinkin kuin kiipeilyn kautta kuulumme.

Valloittavat tytöt

Kuva: Sini Veuro

Tyttömäisten tyttöjen kesken

Kuva: Sini Veuro

Katkenneita teriä ja optisia harhoja Lyngenissä

Päätös suunnata Spansdalenin sijasta Lyngeniin syntyy nopeasti viime hetken sääennusteen perusteella torniolaisessa liikenneympyrässä: Pari mietteliästä kierrosta ajettuamme, lähdemme kulkemaan Kilpisjärven nuolen osoittamaan suuntaan. Lähdön tunnelmaa leimaa tiivistahtisuus siksikin, että olen pari päivää sitten palannut reilun viikon mittaiselta kärvistelyhiihdolta (joku romantikko ajattelisi luonnon rauhaa jne.) Ruotsin Sarekista. Keho tuntuu hakatulta edelleen, eikä ajatuskaan tunnu kiirehtivän tähän päivään. Jääkiipeilyreissu Pohjois-Norjaan Härskin (A. Hartikainen on lempinimensä mittainen) ja Juhan kaltaisten velikultien kanssa ei lötkön olon takia saa jäädä tekemättä. Murehdin olotilaa sitten myöhemmin.

Matkustuspäivän viimeisessä valossa kykenemme sumusta huolimatta tutkimaan seuraavan päivän kattauksen, joka tulisi olemaan Bogelva Kitdalenin perukoilla. Lähestymisajaksi arvioimme tunnin, tuossahan se on ihan tien vieressä. Kun seuraavana aamuna pohraamme norjalaisessa pusikossa kolmatta tuntia, toteamme joutuneemme mittakaavahuijauksen uhreiksi. Ei se mitään, huijaus on niin oikeutettu, että ei edes nolota. Kun pakituksen hetkellä olemme kiivenneet neljä köyden mittaa oletetun kolmen sijasta loppuun asti virutetuilla naruilla ja ainakin yksi jää jäljelle, alkaa jo hävettää miten jääräpäisesti sitä haluaa pitää kiinni aistiharhoistaan.

Mielikuvituksessa tunnin, tosielämässä kolmen tunnin lähestyminen Bogelvalle
Foto: Antti Hartikainen

Bogelva jää topittamatta, koska mies on vahvempi terästä. Juhan hakun Laser katkeaa kesken liidin melko kinkkisessä maastossa, mutta hienon huukkailuherkistelyn päätteeksi Tampereen takkutukka kampeaa ständikelpoiselle paikalle ja varmistaa meidät toteamaan, että ainut suunta on alaspäin.

Terä heikko, mies vahva

Foto: Antti Hartikainen

Ulla kakostelemassa Juhan hienoa, terätöntä huukkisekvenssiä uuteen universumiin

Foto: Antti Hartikainen

Pakitus harmittaa, mutta on myös helpotus täristyämme kylmässä viimassa koko päivän. Omasta toimintatarmostani on niin ikään terä katkennut. Suurin osa siitä on jäänyt jonnekin ruotsalaisen erämaan mytereihin ja loput olen tylsyttänyt Bogelvaan.

Härski osaa

Foto: Juha Sillanpää

Talvitelttailu on niiiiin menneen talven lumia

Ihan rapsakka reissun avauspäivä, onneksi meillä on leikkimökki Hattengin leirintäalueella. Siunattuja olkoot sen huokea 300 kruunun hinta yöltä, hintaan sisältyvä sauna ja hyvin varusteltu erillinen keittiö. Plus, että sijainti kiikkupaikkoja ajatellen on ihanteellinen. Kirottuja olkoot nihkeän nahkea teltta ja kökkimisen aiheuttamat koko kehon krampit sun muut kipu- ja v***tustilat. Ei käynyt kateeksi sitä Tamokin laakson tien syrjässä kyhjöttävää suomalaistelttaleiriä, varsinkaan kun lähipäivien sääennuste lupasi tiskirättejä Norjan taivaan tunnetusti hövelillä anteliaisuudella. Lycka till vaan Äärikiipeilijät, parin kilometrin päässä olisi leirintäaluekin. Taisivat edustaa sitä takametsien romantikkoa, joka kaipaa villiin luontoon vaikka kuinka lentäisi räntää absidiin. Oikeasti pirullinen ivamieleni johtuu Sarekin turneen auki rehottavista telttahaavoista. Sekä siitä, että alkuvuosien jääkiipeilyt tapahtuivat aina teltasta käsin, ja kutistuivat jäätyneiden kaapeleiden ynnä litimärkien olojen takia pariin hassuun päivään. Mukavuuden halua en aio syyttää, koska se ei selitä mökin tarvetta. Jos kyse olisi kermaperseisyydestä, emme tärisisi otsalampun valossa hyisellä putouksella nolla-asteisen veden liruessa kaula-aukosta sisään, tai konttaisi norjalaisessa koivikossa tisseihin asti upottavassa lumessa. Syy on teltassa värjöttelyn ja säätämisen takia rapistuva ulkoilumoraali, mikä ei voi olla heijastumatta kiipeilymotivaatioon. Kaiken lisäksi mutteripannun kanssa räplääminen ja puuron keitto on koko lailla joutuisampaa oikeassa keittiössä.

Paluu alkukantaisuuteen

Olin saanut hyvän kosketuksen villiin luontoon jo Sarekissa ja tuo olo sen kuin voimistui ytimissäni Lyngenin viikon aikana. Olen aina ulkoilureissujen jälkeen arvioinut muuan ilmiötä. Reissuilla kun tuppaa lähtemään aina käytös ja jutut lapasesta niin pahasti, että jälkikäteen ajatellen havaitsee taantuneensa alkukantaiselle tasolle. Tämä reissu ei tehnyt poikkeusta, vai mitä pitäisi ajatella siitä, että Gulliverin reitin ensimmäinen kirjain muuntuu puheessa K:ksi? Entä kun lähestymishaikin päätteeksi poseeraa ilman paitaa kainalokarvoineen valokuvassa? Mistä on kyse, kun iltakeskustelu käydään sieltä syvältä? Naissukupuolen edustajana joutuu tämän tästä hylkäämään omat ja muiden naisiin liittämät stereotypiat. Olen jo kauan sitten lopettanut murehtimisen moisesta ja omaksunut sen tavan elää ja hengittää, minkä parhaiten osaan: taantua ameeban tasolle aina silloin tällöin. Ei haittaa, anti mennä!

Setä paheksuu kainalokarvaekshibitiota

Foto: Antti Hartikainen

Kansanradion talvikiipeilyosaston tosikot ja veitikat

Kaapelit jäässä, kaikki jäässä, tästä lähtee laskeutuminen ilman otsavaloa

Foto: Antti Hartikainen

Lähdemme Lyngenistä takaisin ennakoitua aikaisemmin. Yllättäen Norjan sää ei ollutkaan kaunis ja aurinkoinen, vaikka esitteessä luvattiin. Jätämme Lyngenin kiitollisin mielin, kolme hyvää kiipeilypäivää kokeneina. Ensin häröiltiin Bogelvalla katkenneine terinemme, toinen kipaisu Nordkjosbotnin Piggsteinfossenilla (lähestymisen arvioimme taas alakanttiin) ja kolmannen päivän eeppinen Lyngseidetin avantoreissu. Siellä saimme maistaa vastoinkäymistihentymää parhaimmillaan. Lähtötilanne oli taas sama: Lähestyminen oli riittoisampi kuin aavistimme, putous näytti lyhyemmältä ja helpommalta kuin se oli, mutta märkyysindeksin suuruus paljastui vasta siinä vaiheessa, kun vesi huljusi sisään takin räppänöistä. Kaikki tämä tuntuu kuuluvan lajin luonteeseen; samoin otsalampun hyytyminen ennen laskeutumista ja joutuu laskeutumaan pimeässä, ja sen ainoan 22 cm:n ruuvin häviäminen (ja löytyminen), ja kun visiiri repsottaa toispuoleisesti, ja kun kiipeilytoverit kertovat huonoja alatyylisiä juttuja, ja kun he muuttavat mökkimme kaasukammioksi (minä en siihen osallistunut), ja kun he haluavat kuunnella melumusiikkia automatkoilla, ja kun he jaksavat säilyttää malttinsa silloinkin kun köydet ovat totaalisolmussa, ja kun he tekevät tästä kaikesta kokemisen arvoista. Omistettakoon tämä teksti näille tyypeille, maisemille ja rämettymisen ihanuudelle sekä sille, että ymmärrämme syvällisesti kakkostyypin hauskan. Vivat escaladas boreals!

Limujäätä

Talven ensimmäinen jääkiipeilyreissu Korouomaan piti koko joulukuun ja joululoman intoa yllä ja kun lähtöaamuna oli niin huono olo, että juuri ja juuri jaksoi kävellä talon länsisiivestä itäsiipeen, ei auttanut muuta kuin peruuttaa reissu omalta osalta. Päätös oli vaikea ja harmitus valtava!!
Niinpä kolmeksi päiväksi piti keksiä jotain tekemistä, tosin kaikenlainen liikkuminen oli poissuljettu. Mitä voi hakkuhelena tehdä jos ei pääse liikkumaan??

Koska jää pyöri koko ajan mielessä ja juuri hankitut uudet ruuvit kuumottelivat, niin jotainhan rakkaaseen lajiin liittyvää piti päästä tekemään. Otin esiin ompelukoneen ja päätin tehdä uusille ruuveille uuden kuljetus/säilytys kotelon. Kotoonta löytyvillä tarvikkeilla piti selvitä ja tästä se lähtee:

Ensiksi ajattelin tehdä kokonaan kankaisen, mutta ruuveja mallaillessa huomasin että olisi ehkä tullut liian löysä paketti. Niinpä päätin ommella makuualustan palaseen farkkukangasta ja kankaan yläreunaan vahvikkeeksi rautalankaa. Aattelin että se helpottaa ruuvien paikalleen asettamista.

Hieman jännitti miten ompelukone suhtautuu makuualustaan ja paksuun kankaaseen, mutta onnistuin hajottamaan vain yhden neulan ja sekin taisi katketa kun unohdin paininjalan ylös ja jotenkin kummasti neula pääsi tipahtamaan...

 Tässä paketti avonaisena. Ompelussa inhoan valmiita kaavoja ja suunnittelua, ompelin siis kaiken ei järkevässä järjestyksessä ja alareunat jäivät viimeistelemättä. Jätin alasaumat ompelematta, jotta ylimääräiset jäät ja lumet pääsevät tippumaan (tai ainakin niin järkeilin).

Lopuksi hoksasin vielä että kuljettaminen on hieman hankalaa, joten ompelin prusik narun pätkän kantolenkiksi, näin ollen paketin saa kiinni vaikka valjaisiin tms. Tässä siis lopputulos.

Raudoille oon joskus ommellu vanhoista säärystimistä oman pussin. Nyt ompelin lisäksi vielä hakuille paksusta puuvillakankaasta tuollaiset terien suojat. Hieman kuminauhaa ja ainakin näyttävät pysyvän paikoillaan.

Tässäpä teille tämän pettymyksen makuisen viikonlopun antia ja inspiraatiota kaikille tylsille illoille!
Nyt pitää vielä hetki odotella vapaata viikonloppua ennen kuin jäät kutsuvat!
Korouomassa jää on ilmeisesti vielä melko huonolaatuista, joten parempaa jäätäkin odotellessa...
Heidi