Katkenneet tikapuut.

HakkuHelenoissa on viime aikoina julkaistu paljon iloista kiipeilysanomaa: jäätä siellä, jäätä täällä. Niistä olen saanut lohtua tähän masentuneeseen mielentilaani. Ajattelin pyöräyttää kuitenkin tätä jäistä ratasta toiseen suuntaan ja purkaa turhautumiseni ja ajatukseni teille kaikille tuhansille lukijoillemme. Kiteytän masentavat mietteeni viimeisen parin kuukauden ajalta ja toivon tämän tekstin jotenkin parantavan minua terapeuttisesti. Olen joskus kuullut puhuttavan ihmeparantumisista.

Olin supermotivoitunut tulevaan kauteen. Olin innostunut jopa treenailusta, ja jopa intoa täynnä osallistumassa Hakkuhuukkailu-kisoihin Suurella Kirkolla! Sitten kävi pum ja räks. Sen jälkeen istuinkin päivystyksessä ruma Siwan muovipussi teipattuna ranteeni ympärille jeesusteipillä. Vaikka käsi murtui, mieli ei heti murtunut. Se murtui valitettavasti heti seuraavana päivänä. Kun tuijotin ällöä kirkkaanpunaista kipsiä, yritin hakea iloa pienistä, turhista asioista. Sormet liikkuu, jee. Ja nyt voin panostaa kehonhuoltoon. Niin justiinsa. Meni päivä eikä mitään tapahtunut. Meni toinen ja istuin edelleen ja mietin. Meni viikko kunnes sydämeni pysähtyi kuullessaan ne karmeat viisi sanaa: ”tota menoa susta tulee läski” (lausujan nimi salattu turvallisuussyistä). Joku toinen nainen olisi tässä vaiheessa jo sanonut pelin poikki, mutta itse reagoin siihen näin: itkin vuolaasti puoli tuntia. Kaikki syyt saamattomuuteeni ryöppysivät kuin oksennus suoraan ylös. Katsoin itseäni peilistä ja näin jo kuinka vaatteet kiristää ja peppu painaa. Purin hammasta yhteen pukiessani juoksulenkkarit jalkaan ja mä lähdin. Ja mä juoksin. Ja mä juoksin niin kuin laiska koira omistajansa perässä hengästyneenä ja lössönä. Joka paikka hölsky. Ja mä itkin – taas. Mutta sitten asiat jotenkin muuttui ja sain ehkä jollainlailla taas tästä kaikesta jotenkin pienesti kiinni.

Lohtu löytyi viinistä.

 

Ei se ilo kuitenkaan massiivisesti elämääni täyttänyt. Se koostui lähinnä pienistä, naurettavan kuuloisista asioista, joissa käteni kehittyi. Onnistuin keskisormella koskettamaan peukaloa. Onnistuin nostamaan tyhjän kattilan liedeltä jne. Sitä mukaan kun iloja tuli, erilaiset haaveet esimerkiksi talven suunnitelmista mureni. Ai niin. Meillähän oli tapana aina uutena vuotena mennä jonnekin kiikuille. Ja niin joo, mulla oli yksi projekti, jonka lupasin itselleni tänä kautena kiivetä. Ja mitkäs olikaan ne ensi kesän suunnitelmat? Kaikki mureni.

Syviä mietteitä.

Sain irrotettavan kipsin ja se toi riemua. Sen sai ottaa kädestä pois, vain peseytymisen ajaksi. Suihkussa salaa aina ”vähän kokeilin”. Ranne ei liikkunut mihinkään. Liikerata oli olematon ja olin satavarma siitä, että sieltä oli rikki jotain sellaista, mitä ei ikinä enää saataisi korjatuksi. Lääkäri oli onneksi minua optimistisempi ja rauhoitteli hysteeristä olemustani. Hän ei selkeästikään tiennyt, mikä henkireikä elämässäni oli menossa tukkoon. No, joka tapauksessa asennoidun etenemään suksilla koko tulevan talven. Aloitin telluilun viime vuonna, joten starttasin sinisistä rinteistä. Parin pyllymäen jälkeen tatsi alkoi ehkä löytyä ja rinnelaskettelu oli ihan kivaa. Sain itsevarmuutta lähteä Tamokiin viikonlopuksi. No.. Norjassa tajusin, että kaikki mäet eivät ole yhtä loivaa puuterilotkottelua kuin Ahkka Storalla. Aurinkokaan ei paistanut samalla tavalla kuin viime keväällä. Takapakki tuli ja iski kuin rautakangella keskelle mahaa. Olin nynny, mamari, lälläri ja kaikkea sitä mitä sellainen urpo voi olla, joka tärisee töppyrän huipulla ja huuttaa ”tää on mulle ehkä vähän liian jyrkkä” tai kaatuu jo ennen kun on yrittänyt tehdä tellukäännöstä. ”Öööö. Oisko täällä mitään puutonta ja loivaa?” Ei. Ei ollut. Minä ja minun typerä käsi. Voisin kiivetä ja onnistua, jos en olisi niin epäonninen! 

Puskasuksipaskajumppa.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sekoitti tämän neidin pakan! Taikasanat vapauteen lausui lääkäri, joka oli parin viikon välein joutunut katsomaan valitustani ja epätoivoani käteni paranemisesta. Käteni vapautui kipsistä viikkoa etuajassa ja sain luvan kiivetä kädellä kivun sietämissä rajoissa. Kävin keivillä ja näin pienesti valoa tunnelin päässä. Kävin keivillä toisen kerran ja valon määrä kasvoi! Uskalsin jo vähän kokeilla kiipeilyä hänkillä ja avot! Siellä sitä mentiin. No joo, kahvoilla toki, mutta siitä huolimatta, siellä sitä mentiin!

Sitten, jouluaatonaattona tapahtui jotain ”vahingossa”. Meidän piti mennä kokeilemaan mikstakiipeilyä, mutta eksyttiinkin Ruskean virran juurelle. Kuvittelin, että voisin ehkä kiivetä hakuilla paremmin kalliolla kuin jäällä. Pakkasta oli about parisenkymmentä ja jää oli kuivissa kohdissa kuin betonia. Lähdin varovasti liikkeelle ja huomasin heti, että vasemman käden tehot olivat aika heikot. Hakkulyönti muistutti lähinnä säälittävää pientä nakutusta, jossa jokainen hakunisku osui eri kohtaan. Ei oikein koordinaatiota, ei oikein voimaa, mutta siinä jaksaa pysyä. Keksin siis lyödä oikean hakun hyvin jäähän, ottaa siitä kiinni vasemmalla kädellä ja jatkaa taas oikealla kädellä hakun lyömistä jäähän. Hätä keinot keksii. Ja kiipesin Ruskean kahdesti ylärillä! Jei! 

Pakollinen persekuva.

Eilen Tapaninpäivänä – uskokaa tai älkää Hellut ja muut tuhannet lukijamme – pääsin VIHDOINKIN takaisin ”rakkaan” projektini ääreen. Projekti, joka piti saada päätökseen jo viime vuonna, mutta jonka työstäjä oli liian heikko. Aika kultaa muistot ja reittiä tuijottaessani tuumaili, ettei se voinut olla niin vaikea. Turpaan tuli. Tuli niin, että meinasi taju mennä. Käytännössä yläköysittely meni näin: ”Joo, mä jatkan. Eiku ota sittenkin tiukka. Eiku tiukempi! Joo, oota mä vähän katon.. Joo, no mä meen nyt. Ota hei kuule taas tiukka. Okei, mä koitan mennä tohon seuraavalle ottellee. TIUKKA! Laske mut alas.” Päivän saldona oli aika ristiriitaiset tunteet. Oli supersiistiä kiivetä ja tajuta, miten käsi kestää, mutta oli myös masentavaa palata takaisin työstämään linjaa, joka ei anna anteeksi mitään. Mutta jotain kiehtovaa siinä silti on. Kaikki se ärsytys, itsensä syyttäminen, heikkouden ja vahvistumisen näkeminen, pettyminen ja onnistuminen, kipu ja hapotus. Kun tunnet olosi kuin sarvikuonolauman ylijuoksemaksi, kun joka paikkaa kolottaa ja reidet on täynnä mustelmia, sekä ne kymmenet muut asiat, joita yksi linja voi yhdelle ihmiselle tarjota. Se jotenkin koukuttaa ja tässä sitä taas ollaan, niiden tunteiden äärellä ja fyysisesti niin kipeänä, aloittamassa taas niin nollasta, että pahalta tuntuu, mutta mä haluan ottaa ne kaikki vastaan. Kohdata ne tunteet ja haasteet ja sarvikuonolaumat – ja vielä jonakin päivänä mä haluan kiivetä sen saamarin linjan!

-Mira

 

Linnanjuhlissa en ainakaan halunnut olla

Arvon Hakkuhelunat ja tämän supersuositun blogin fanit,

kuvattiin Itsenäisyyspäivän jääkiikkureissu Lyngenissä, ja tämmöinen vähän kapinen video siitä mun kivihiilikäyttöisellä koneella syntyi. Ehkä räkäisyydestä huolimatta välittyvät kaamoskiipeilyn tunnelmat.

Täältä sitä Oscarehdokasmateriaalia löytyy: http://www.youtube.com/watch?v=H3alTDTX000&feature=youtu.be

Ja pari stilliä ihan vaan, ettei näytä niin tympeältä tämä julkaisu

Matin aura hohtaa Jyykeän seinillä - vapiskaa Aasat!

Perus pikamättöä avec Juha

Kiitos Juha, Antti ja Matti reissusta...erityisen onnellinen olin kuitenkin vasta sitten kun välimatkaa oli tarpeeksi teidän ihan karmeisiin juttuihinne, muhah. 

Korouoma soi mollissa, hakunterä duurissa

Korouoma on alkutalvesta melankolinen paikka. Päivää ja yötä ei erota toisistaan kun usva ja hämäryys valtaavat laakson. Puut ovat tiputtaneet lehtensä ja ennen tykkylumikuorrutusta ne näyttävät happosateen raiskaamilta. Havupuidenkin olemuksesta huokuu periksi antaminen: ne ovat väsyneet yöttömän yön karnevaalista ja haluavat pimeän tultua käpertyä itseensä. Linnut ovat jättäneet apaattiset puut ja lentäneet sinne minne pitääkin - lämpöön ja valoon. 

Yksinäinen hankihyttynen köpöttelee kangistunein jaloin ensilumella etsien kohtalontoveria jota ei löydy. Hyönteisen todellinen tragedia on, että hänet on tuomittu vaeltamaan läpi synkän ajan ilman toivoa horroksesta tai kuoleman suloisesta unohduksesta. Jos hyönteinen kykenisi, hän avaisi korkin eikä laskisi pulloa huuliltaan kuin vasta kevään koittaessa. Epätoivosta halkeava Korouoma itkee kadonnutta elämää, mutta tajuaakohan se, että kyynelvirrasta muodostuu pakkasilla lahja, jonka vuoksi talvikiipeilijä kirmailee seinille? 

Apatheia

Talvikiipeilijänä olen tottunut Korouoman mollivoittoiseen poljentoon. Siinä on jotakin tavattoman ylevää, että elämä täällä auringon varjopuolella pakenee talven tullen etelään kuin lehtivihreä puiden juuriin. Minulle alkutalven himmeä valo ja kiipeily merkitsevät Beethovenin viidettä sinfoniaa, koska siinäkin tragedia ja elämänilo liittoutuvat keskenään. Viehätyn joka talvi entistä syvemmin Korouoman pelkistetystä kuosista ja alkutalven jäästä, vaikka se varsinkin viime päivien pluskelien myötä tahtoo riettaasti valloittaa alusvaatteita myöten. Olen kauttaaltani Korouoman häpäisemä, ja kieroutuneet tunteet sisuksissa velloen vapisen täyttymyksestä märissä Ruskovilloissani. 

Jääkauden aloitus on toisinaan tolloilua ihan farssiksi asti. Olo ensijäille päästessä on kuin parsinavetasta vapautetulla vasikalla: pitää kirmata ja antaa intomielen pursuta sisuksista. Joskus vasikkamainen riemu ottaa vähän holtittoman muodon kuten tässä männä viikonloppuna.    

Meillä oli kunnianhimoinen suunnitelma korvieni välissä ja jos se olisi toteutunut edes sinne päin, olisimme takoneet yläköydellä Jaskan puikkoa aina oksennuksen rajoille asti. Suunnitelma sisälsi ensimmäisen vaiheen, jossa lidauttaisin mahdollisimman kuivan linjan toppiin. Smoothia, ihanaa pehmeää jäätä ja kova draivi topittaa. Toisessa vaiheessa JJ kiipeäisi perässä ja putsaisi reitin. Hyvää ja kaunista. Kolmannessa vaiheessa laskeuduttaisiin ja viritettäisi yläköysi ohjureineen puikolle. Tervetuloa kipeänmakea happoralli.

Jenni topittaa vihdoin ja mitä ihmettä?! Ruuvi on jatkoineen ilman köyttä.

Mutta miten siinä kävikään, kun liidin jälkitunnelmissa laippasin rennosti löysää pois köydestä? JJ oli muuttunut kumman kevyen tuntuiseksi - Ei per***le! Köysi oli Jennitön ja Jenni köydetön. Mikä huonoakin huonompi kauppa. Mielikuvitus on ihmisen paras voimavara, minkä runsaudensarvesta ammensimme Jennin toppiin ja ruuvit pois seinältä myös sieltä kuolleesta kulmasta, jota JJ ei variaatiollaan tavoittanut. En ala selittämään miten kaaos järjestäytyi, koska en osaa saattaa sitä ymmärrettävään kirjalliseen muotoon. Tai sitten vain kammoksun, että joku paljon fiksumpi tulee ja kertoo miten se olisi ollut satakertaa viisammin tehtävissä. 

Ja sitten syötiin eväät? Ei ihan. Tuli aika toteuttaa suunnitelman kolmas vaihe, johon edelleen sisukkaasti uskoin. Mutta värinäköni on heikentynyt, mikä johtuu varmaan niistä kuuluisista vaaleanpunaisista laseista, jotka laitetaan päähän kun...niin milloinkas ne laitetaankaan? Syytän niitä typeräksi tekeviä laseja seuraavan myrkkysiemenen kylvämisestä puikkokiipeilymme ruusutarhaan. Olimme sitoneet yhteen pinkin ja oranssin köyden, jotka klipautettiin yläriankkuriin. Tarkistin ihan varmasti, että pinkillä köydellä kiivetään ja oranssilla varmistetaan. Klippasin pinkin ohjuriruuveihin ja A vot! alhaalla selvisi että tulikin klipattua väärä köysi. Manasin esiin kaikki pirut maan päällä ja alla. Ne kehottivat ottamaan ja solmimaan pidemmän köyden valjaisiin ja alkaa laputtaa takaisin kohti toppia. Tottelin jupisten.

Hämärä suhisi jo laaksossa ja nöyryydeksi muuttunut kunnianhimoni salli rauhoittumisen kun toistamiseen varmistin JJ:tä Jaskan laelle. Lyöntipotkubasson rytmikkään kumahtelun keskeytti pian riipaiseva "voi vittu, mun hakku tippu!" -huuto. Raivo ja riemu muodostavat mahtavan liiton ja nauroin turhautumiseni taivaalle korppien raadeltavaksi, tuulten pois vietäväksi. JJ:n kammetessa ylös näin yhdellä hakulla aseistautuneen päättäväisen ilmeen, joka varmasti ymmärsi rikastuneensa tavalla, jota ei mikään konkurssi ikinä pystyisi tuhoamaan.

Karski nainen tämä JJ.

Vasta autolla syötiin eväät. Minulla oli Ravintolapäivästä jäänyttä kaalisipuli -piirakkaa ja Jennillä jotain muskeleita kasvattavaa patukkaa. Mutta JJ:n hauikset ovatkin tosi isot ja vahvat, paksummat kuin polkujuoksuun erikoistuneet pohkeeni...

Kamalaa millä tyylillä voi kirjoittaminenkin karata parsinavetasta - kiitos Korouoman kaihon kyynelten, jotka on talvisin kiipeilijän iloksi vuodatettu.  

Naistypia

Nainen murehtii, että lapsi tukehtuu suklaamunan yllätysleluun ja suorittaa ruoan pöytään tietäen, ettei kukaan kuitenkaan pidä siitä. Nainen ei nuku eikä syö, koska pakastimen suojaritilä ja kaihdinten välit pitää pyyhkiä, verhot vaihtaa pääsiäiseksi ja kaapit siivota jouluksi. Nainen hoitaa puutarhan ja menestyy työuralla kunnes lasikatto kopsahtaa otsaan. Taskulämmin nainen on rakastava vaimo ja sopivan rietas parisuhdevelvollisuuksissa. Menevä mimmi on trenditietoinen ja omaa shoppailuhimon aiheuttavan geenin. Nainen on ikuisella laihiksella ja ottaa silikonit miellyttääkseen naisten itsensä keksimiä miesten odotuksia. Nainen tukee ja kannustaa miestään tämän itseinhopuuskissa, sitten syyttää itseään, kun silikoneista ja pohjattomasta empatiasta huolimatta mies löytää nuoremman tilalle. Nainen ei missään tilanteessa puhu rumasti eikä piereskele. Nainen vaikenee vaikka tietäisi paremmin, eikä suostu kehuttavaksi vaikka aihetta olisi. Neljän kympin kriisissä nainen tajuaa eläneensä toisten odotuksille, potkii lasten lelut nurkkaan ja lähtee Leville.

Naisjääkiipeilijä on aerobic-kissa hakkujen varressa. Hän pukeutuu tyttömäisesti muodin edellyttämiin kuoseihin. Hän ei liidaa ja kirkaisee saadessaan jäätä naamalle. Hakkukissa varmistaa ikuisuusprojektista innostunutta poikaystävää ja kun kiipeää, kiipeää tekniikalla, ei voimalla. Hän odottaa, että poikaystävä hoitaa köydet ja ankkurin paikoilleen. Tyttömäinen ei teknoa, eikä viihdy bivyssä.

Vaihtoehtoisesti naisjääkiipeilijän lapsuus oli lasinen ja hiekkalaatikko betonia. Hän puhuu rivoja, piereskelee, on kilpailullinen ja uhmakas. Urosteleva naisjääkiipeilijä on varmasti naisiin päin kallellaan, tai ainakin molempiin sukupuoliin. Hän kiipeää voimalla, eikä ymmärrä varmistajan jäätyvän ikuisuusprojektinsa uhrina. Poikatyttö on badass, joka ei turhia vetistele, vaan on yksi äijistä. Tyttömäiset pelkäävät urostelijaa ja puhuvat hänestä mielellään pahaa. Urostelija pitää hakkukissaa tuhverona, joka ei ansaitse hänen huomiotaan, ja jonka olisi parempi olla muualla haaveilemassa pikkuporvarillisesta elämästä omakotitaloidyllissä, kuin avuttomana seisoskelemassa putouksen juurella.

Tämä on totuus, eikö niin? Saa olla erimieltä, eikä kannata missään nimessä loukkaantua. Saa myös kantaa kortensa kekoon, jos aihe pätkääkään on joskus kiipeilyllisen, tai muuten vaan omintakeisen elämäntavan varrella ihmetyttänyt. Inspiroidun aiheen äärelle taannoisella Korouoman reissulla, kun naisväen kesken keskustelimme Piippukodassa. Myös lukuisat muut maailmaa parantavat (ja syleilevät) keskustelut, joita on käyty ja toivottavasti tullaan jatkossakin käymään pitkillä automatkoilla, Lofooteilla sadepäivinä ja pitkinä kaamosiltoina niin kotona kuin retkillä, ovat pakottaneet sanoittamaan aihetta. Kiitän kaikkia näihin keskusteluihin tempautuneita ja toivottavasti jatkossakin innostuvia miehiä ja naisia; he nyrjäyttävät luutuneet ajatukseni sopivalla tavalla ja auttavat tajuamaan taas vähän enemmän. Juhlallisesti voinee esittää toiveen, että yhteisen hämmästelyn myötä me lajitoverit tulisimme oivaltaneeksi jotain uutta siitä, mikä yhdistää meidät toisiimme ja elämään, johon kukin tahollamme muutoinkin kuin kiipeilyn kautta kuulumme.

Valloittavat tytöt

Kuva: Sini Veuro

Tyttömäisten tyttöjen kesken

Kuva: Sini Veuro