Muistoja jääkaudelta: kevään viimeiset tunnelmat tornilta.

Joku tovi sitten oli vielä lunta, pakkasta ja jäätä tornilla, kun päätimme tyttöjen kesken suunnata katsomaan vieläkö tornilla voi kiivetä, koska emme Heidin kanssa pääsetkään kauniisiin Posion maastoihin. Sinä aamuna kevätauringon säteet suuntasivat suoraan silmiini, kun tankkasin aamupalaa päivää varten.

Mitäs sinne pitikään pakata? On niin kauan viime kiikuista. Missä mun nauhalenkit on, kuka on piilottanu kaikki sulkkarit? Mihin mää oon laittanu mun talvivaljaat... ja ai niin sinne tarvii sen buffin ja kunnon hanskatkin, eihän näillä villatumpuilla sinne auta mennä! Sain kuin sainkin pakattua tarvittavat vermeet juuri ennen kuin puhelin pirahti merkiksi siitä, että kyyti on saapunut. Aurinkolasit päähän, reppu selkään ja auton kyytiin. Kaasuttakaamme kohti tornia. 

Meillä on Heidin kanssa tapana saada reissuillamme aina jotakin kummaa tapahtumaan eikä tämäkään kerta luonnollisestikaan ollut poikkeus. Parkkeerasimme auton tien laitaan, koska viimeinen tienpätkä oli muurautunut umpeen lumesta. Ei ehkä aivan oltu varauduttu tarpomiseen, kun yleensä autolla on päässyt aivan viereen. Pikku tarpominenhan kuitenkin vähän niinkuin kuuluu asiaan ja alkutaivalluksen aikana saatiin hyvä lämpö päälle. Tosin olisimme varmaankin pakanneet hieman toisin, jos olisimme tämän tienneet. Tavaraa on aina yhtä mukavaa roikottaa käsissään. Nyssäkkä management kunniaan, eh-hee!

Torni vielä jäässä.

Kohta jäätorni seisoi komeana edessämme. Totesimme sen heti alkuun menettäneen suurimman osan jäästään. Kas niin ihana kun kevätaurinko minusta onkin, ei taida tuo jää siitä tykätä. No päätettiin viedä köysi ylös kuitenkin ja keskittyä varjoisaan alaosaan. Niin yksinkertaiselta kuin yläköysittelyn idea vaikuttaakin, niin saimme siitä Heidin kanssa aikaiseksi oikean operaation. Köysi ylös ja tytöt portaita alas taivastelemaan, että kuinka tuo köysi tuollaisen mutkan on saanut aikaan? No kyllähän kaksi tyttöä nyt yhden solmun selvittää, joten ei muuta kun toisella käydellä alas vaan. Köysi oli siis kiertynyt sellaisen sarvikuonon pään muotoisen jään ympärille, eikä suostunut liikahtamaan settiäkään. Ei ,vaikka mitä yritettiin. 

Siinä on ja pysyy!

Eipä auta itku markkinoilla, ei se siitä mihinkään irtoa. Jotainhan asialle on tehtävä ja takasin ylös mentävä, voihan pippuri! Yhtäkkiä luulin kuulevani ääniä. Kyllä, joku on tulossa. Jee me pelastutaan! Köytemme irroitettiin sarvikuonosta, kun toinen yläköysi käytiin virittämässä torniin. Kiitos sankareille avusta (vaikka olisivathan HakkuHelenat toki itsekin selvittäneet tilanteen, siis ihan helposti!) ja sit kiipeen!

Aurinko paistaa, jää on pehmeää, voiko parempaa ollakaan. Vähän samanlainen sää kuin vuosi sitten kevätreissulla Koroumassa, jolloin HakkuHelenat saivat alkunsa. Hitto, että tää on kivaa! Useita nousuja... voi kunpa voisi kiivetä korkeamalle, haluaisin vielä tuntea hapot käsissä ja huokaista huipulla.

Fiilistelyä.

Päivä oli hiano, aurinkoa piisasi ja keli pysytteli juuri nollan alapuolella, sai vaan fiilistellä. Tuli laitettua monopointitkin jalkaan pitkästä aikaa. Olin jääräpäisesti päättänyt opetella ensin kiipeämään kaksipiikkisillä täydellisesti ennen kuin siirryn monopointteihin. Täytyypä kyllä sanoa, että onneksi kokeilin! Voi olla, että se oli pehmyt jää, hyvä fiilis, hieno keli, erinomainen seura tai ne monopointit, mutta kiikut kyllä sujui reilusti parhaiten tänä vuonna. Tulipa testattua roikumista fifissäkin ihan kunnolla, että nyt uskaltaa siihenkin sitten tarvittaessa luottaa.

Mie roikun fifissä ja pyllistän komiasti!

Se päivä jäikin sitten viimeiseksi talvikiipeilypäiväksi. Kesä tuli päälle niin kovaa, että nyt on aika suunnata kiville ja kallioille. Ja niitähän täältä Oulun kiipeilymekasta löytyy...eh-hee. Pitänee kai joku päivä lähteä tarkastamaan josko muurille voi mennä ja tulipa tuossa jo hurautettua tuonne Ylitornion mestoillekin, niin kuin alta voi lukea. :)

Luppion lumo...

Lähipiiri tietää että en ole mitään kirjoittajatyyppiä (mielummin luen sujuvasti muiden tekstiä), mutta nyt on tehtävä poikkeus. Pakko hieman hehkuttaa...Eli Tornion päässä avattiin ulkokiipeilykausi Äitienpäivänä boulderointireissulla Luppiovaaraan. Mukana siis Outi ja Oulun vahvistus Jenni sekä allekirjoittanut + toisessa autossa sitten oli kasa kurre miehiä (mutta ei niistä enempää).

Aurinko helli hipiää ja fiilis oli korkealla! Oli kertakaikkisen hienoa päästä hypistelemään kalliota pitkän talven jälkeen ihan mimmi porukalla. Kiivettiin tietty hetkessä sormenpäät kipeäksi, joten oli ihan ”pakko” fiilistellä ihanaa kevätilmaa välillä kahvikupin äärellä ja puida henkeviä. Puhuttin naisten kanssa suorittamisesta; miksi aina pitää vain suorittaa ja suorittaa? Monesti kiipeilykin menee liian totiseksi. Itselleni kiipeily on keino rentoutua ja saada ajatukset pois perus oravanpyörästä ja saada energiaa sekä jaksamista arkeen. Uskon, että se on monelle muullekin se päätavoite.

Eli muistetaan kuitenkin nauttia ja rentoutua kalliolla ja jättää turha suorittaminen muihin tilanteisiin. Kiitos Outille ja Jennille huipusta kesäkauden aloituksesta ja oikein hyviä ja turvallisia kesäkiipeilyjä kaikille!!! T:Ellu, Tornio

P.S.Allekirjoittanut ja Outi kävi tänäänkin fiilistelemässä Luppiossa ja yrkkäsi turistisektorin Dr. Pepperiä, mutta ei se vieläkään antautunut :) Projekti jatkuu...:)

Kauden viimeiset..

Kauden jääsessiot alkaa olla paketissa. Viime viikonloppuna Korouoman Enkeliputous oli jo sorbettia ja kiipeilykin lähinnä estetiikasta nauttimista, yhden iskun kivutonta pikakiipeilyä ja auringossa ruskettelua. Ja vaikka joku yläkerrassa päättäisikin, ettei vielä olekaan kevään vuoro, taitaa tämän neidin hakut siirtyä kesäunille. Kipeän ja narskuvan jännetupentulehduksen kiroamana seuraavat pari viikkoa kuluu kädettömän liikunnan parissa. Tämän kevään kaksi viimeistä hakkupäivää jäivät kuitenkin ikimuistoisiksi.

Viime sunnuntaina aurinko grillasi pientä lumikenkäilijää.
Herkkuhetkiä oli kevyt "tuulettelu" ja kylmä vesi.

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna punainen Seat starttasi Rovaniemeltä poikkeuksellisella kokoonpanolla. Levyllä lauloi örinämusiikin sijasta Chisu ja normaalin puolentoistatunnin ajomatkaan meni karkeasti pari tuntia. Ajettiin sentäs rajoitusten mukaisesti ja varovasti – ja vauhti hidastui kun keskustelu syveni. Ummikoille tiedoksi vielä, että lajin enemmistö siis koostuu tästä karvaisemmasta ja haisevammasta lajikkeesta. Tällä kertaa auto oli täytetty kukkasilla, tyttöjen väreillä, heleällä naurulla ja naarastelulla (vrt. urostelu).

Aurinkoinen sunnuntai osoittautuikin huippu-päiväksi ja muistutti, kuinka jääkiipeily eri kokoonpanossa voi viedä aivan erilaiseen atmosfääriin! Tietyssä seurassa kiipeäminen rokottaa myös kiipeilypaikkojen suhteen, sillä useasti se joka liidaa, valitsee myös linjan. Saavuttiin Jaanan kanssa Mammutti-putoukselle, joka olikin mulle ensimmäinen vierailu tällä putouksella koko kautena. Valinta sopi kummallekin kuin nappi nenän päähän, sillä putous lyhykäisyydessään tarjoaa linjoja ensi-liidaajalle kuin vähän tottuneemmalle ruuvaajalle.

Lyhyiden pikkujännien putousten liidaaminen tekee hyvää monella tavalla. On siistiä ihan fiilistelyn vuoksi ruuvailla kerranki metrin välein ja saada vähän ruuvaustekniikkaa ja asentoja kuntoon, samalla vähän hakea kestävyyttä ja nauttia kiipeilystä ilman suurempia epikointeja ja evotuksia. Ei tarvitse alhaalta lähtiessään miettiä, kuinka korkealle uskaltaa laittaa ensimmäisen ruuvin, että niitä riittäisi tarpeeksi ylhäällekin (nyt laitoin ensimmäisen ruuvin rehellisesti ihan jopa metrin korkeuteen maasta – ruuvaamisen ilosta). On kerrankin kiva, kun ei tarvitse varmistella tunteja paikallaan tai roikkua valjaissa ja palella. Voi jutella kaverin kanssa samalla kun kiipee ja topissa ei tarvitse kurkku suorana huutaa kakkostelijalle.

Päivä koostui useasta kivasta liidilinjasta, yhdestä yläköysilinjasta ja päättyi Jaanan huippusuoritukseen eli ensimmäiseen oikeaan liidiin! Oli mahtavaa katsoa varmistajana varmalta näyttävää kiipeilyä ja kuulla topista onnellista ilonkiljahtelua! Hieno suoritus Jaana!! :)

Jaana harjoittelee ylärissä ruuvailua ennen ensimmäistä, oikeaa jääliidiä.

Viimeinen epävirallinen jääkiipeilypäivä oli viime sunnuntaina. Epävirallinen siksi, että kiivettiin Tapsan kanssa vain yksi linja. Jätettiin auto tienposkeen Korouoman Pirunkirkon päätyyn, napattiin autosta lumikengät ja jatkettiin matkaa kohti Pirunkirkon laavua. Aurinko lämmitti poskia ja sulaneiden lumikerrosten alta paljastui oikea eläinjälkien sotatanner! Tapsa ei uskonut kun sanoin nähneeni hangessa räpylän jäljet ja kuulleeni karhun murinaa (kuulemma kelopuu hankkasi vasten toista puuta, josta ”murina” lähti). Pirunkirkon laavulta jatkettiin matkaa uomassa kohti Ruskeaa, määränpäänä tosi kaunis, satumaisen sininen, Enkeliputous, joka on noin vartin lumikenkäilyn päässä laavulta.

Enkeliputous on suhteellisen helppo ja loiva, noin 45 metriä korkea putous, joka varsinkin näin kevätkelillä on aikamoista herkkua nautiskelijakiipeilijöille. Tapsa ei ole nautiskelijakiipelijä, koska se ei diggaile ylihelposta sorbettijäästä ollenkaan. Tästä voisin vetää johtopäätöksen siitä, etteivät miehet ymmärrä mitään jääkiipeilyn henkisestä euforiasta, jonka liikkeiden estetiikka herättää naiskiipeilijässä.

Saman päivän tapahtumiin sisältyi myös yksi jännittävä ja samalla epämiellyttävä soolokapuaminen alaspäin pystysuoralla jäällä, kun köydet eivät laskeutuessa riittäneetkään ”ihan” alas asti. Tähän tilanteeseen ajauduin silkasta ”vahingosta”, jonka kiipeilykumppanini oli tehnyt laskeutuessaan. Huolestusta herättävä mittasuhdevirhe, joka heitti luvatusta kolmesta metristä 15 metriin, päätyi siihen, että multa kesti suhteellisen kauan kavuta jäätöppäre alaspäin. Mulle tarjottiin kyllä ”väliständiksi” metrin mittaista mäntyä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä senttiä, mutta alaspäin kiipeäminen ilman köysiä tuntui turvallisemmalta. Veet ja peet lauloivat kun jäädyin hetkeksi puoliväliin köppärettä. Loivalla alaspäin kiipeäminen on ihan ok, mutta jyrkemmällä jännitys laukaisee hikirauhaset ja sekoittaa mahan. Vinkkinä vastaavaan tilanteeseen joutuville: älkää katsoko alas ja älkää miettikö, mihin kaikkialle sattuu, jos tippuu. Tilanne saattaa jäädyttää aivot ja kropan, ja tästä olosta rauhoittuminen voi viedä aikaa. Siinä puntaroidessani vaihtoehtoja alaspääsyyn, mielessäni pyöri monenlaisia tapahtumasarjoja. Toisaalta olisi hyvin romanttista, että alfauros alakerrassa joutuisi pelastamaan onnettoman prinsessan kiipeämällä luokseni, käyttämään hyödykseen erilaisia pelastusmenetelmiä saadakseen avuttoman turvaan ja kiipeämällä sitten alas tyttö sylissään. Toisaalta pelastaminen kokonaisuutena, kaikkine päänvaivoineen ja hapotuksineen, olisi voinut olla myös hyvä rankaisu tästä typerästä (ja joissain tilanteissa myös vaarallisesta) mittasuhdevirheestä. Toisaalta olisinko niin neiti, että tekisin tällaista? En kuitenkaan halua tulla leimatuksi nynnyksi. Päätin toimia rohkeasti ja kiivetä itse alas, ja siinä onnistuen omasta mielestäni ihan hienosti.

Tämän sunnuntaipäivän tarkoituksena ei ollut pelkkä lumikenkäily keväisessä Korouomassa ja yhden mäen kiipeämisessä. Valitsimme putoukseksi Enkeliputouksen, sillä halusimme kumpikin hetkeksi hiljentyä. Kauniissa, raikkaan tuulisessa säässä sytytettiin kynttilä ja asetettiin se riippumaan kaartuneeseen keloon. Tuuleen kuiskasin jäähyväiset, toivoin voimia ja lohtua kaikille ja pyysin, ettei kenenkään tarvitsisi enää koskaan menettää rakastaan.

- Mira

Susi lampaan vaatteissa

Se houkuttelee luokseen jo kaukaa. Se kuiskailee lähemmäs tutustumaan. Se vaatii sinua vähän yrittämään, ja kun yrität, ihastut. Se on juuri sitä, mistä olet aina pitänyt: herkkää, kaunista, baletinomaista tasapainoittelua ja hiiviskelyä.. Tuo soljuvan kaunis, teräväpiirteisen selkeä, kaunis ja samalla niin petollisen hapottava, Markkinavoimat, M6!

Aavistuksen jäätyneeseen nurkkaan on jo muodostunut hakuille pienet, olemattomat reijät. Lyödä ei saa. Hakut asetetaan varovasti koloihin, hengitetään, nostetaan jalkaa ja taas hengitetään. Herkän hiippailun jälkeen kypärä kolahtaa kattoon. On aika pysähtyä, mutta vain hetkeksi. Sydämen tykytys resonoi kallion huurteisessa kivipinnassa.

Jalka ojentuu pitkälle oikealle. On aika aloittaa baletti. Kivinen seinä kasvojen edessä tanssii mukana. Nautiskellen, mutta erittäin varovasti, kauniisti. Hakku ojentuu. Vasen jalka. Blié. Suorista nilkka. Ojenna käsi. Painonvaihto. Hypähdys. Hengitys. Painon vaihto. Seuraavaksi kaunis ja hallittu kahden raajan x-asento-avaus, joka saattaa näyttää ulkopuolisista holtittomalta ja harkitsemattomalta ladonovelta, mutta kuuluu oikeasti liikesarjaan. Jalanheitto takaisin seinään. Tehosteina kipinöintiä. Hengitys. Etsi ote. ETSI OTE! Viimeisenä pitkä ojennus. Ja lepo. Ja hapoilla.

Jäisen puikon alaosa on irti kalliosta ja sitä halatessa voi hetken hengähtää. Petollinen jää huomaamattomalla negatiivisella profiilillaan vetään salakavalasti onnettoman hakkuilijan helposti hapoille. Hakut lojuu ties missä onkaloissa ja reikäinen hanska jäätyy kiinni kylmään puikkoon. Itku meinaa tulla, kun nenästäkin valuu kylmä räkä ja hiukset kutittaa silmiä.

On aika siirtyä kiveltä jäälle. Ei lyöntejä. On herkkää. Hapottaa. Mitä mä täällä teen? Hapottaa. Pääsenkö pois? Hapottaa. Alakerrasta kuuluu jotain ääntä. Henkilökohtainenvakiovarmistaja kai huutelee jotain turhanpäiväisiä neuvoja, joista ei kuitenkaan ole lohtua. Kiipeäisi itse (lue: tässä tapauksessa kiipesikin). Hapottaa. Jostain ihme varastosta latautuu teravatin (teravatti?!???) verran adrenaliininomaista voimapelkopaniikkia, joka saa sykkeen hakkaamaan kattoon. Jäinen puikko kumahtelee. Ei saanut lyödä, mutta ihan sama. Isku. Toinen. Pysyy. Jaksaa. Muista hengittää. Enää kaksi metriä. Eiku viisi. Tää ei lopu ikinä. Miksi laitoin lämpötyynyt taskuun, kun on niin kuuma muutenkin - paitsi sormissa. Kroppa kiehuu ja päässä jyskyttää, mutta sormet eivät sano mitään. Pakko vain luottaa näkemääni, että käsi puristaa hakusta. Kyllä se käsi pitää kiinni, kun on melkein aina ennenkin pitänyt...

Viimeisellä viidellä metrillä jää on loivaa ja lähes jaloilla seisomista. On silti oltava erityisen tarkka, sillä pienikin lipsahdus ja tipahtaminen köyteen on sen sortin megamunaus tässä vaiheessa, ettei sitä voi itselleen antaa anteeksi. Leikki ei ole vielä loppu, vaikka ankkuri on lähes silmien edessä. Rauhassa. Ärsyttävät hurraahuudot kiukuttavat. Kaksi metriä vielä. Vakava, kuoleman jäädyttämä ilme muuttuu veikeäksi virneeksi. Metri. Viimeinen isku jäiseen turpeeseen. Puu. Ankkuri. Jeee!

Onnistuneen päivän päätteeksi on hyvä syödä hyvin ja nauttia vähän viiniä:)

- Mira

Hyvä naiset!!

Mitä tulee, kun on aikaa yksi päivä, jäädytetty Pirunkallio, paljon ulkona viihtyviä naisia, aurinko ja Nepalin lapset mielessä??

Tällä kertaa onnistunut tapahtuma, jossa kaikilla on hymy naamalla :)

Näin kävi Helsingissä Naisten jääkiipeilysessareissa. Uskon että hyväntekeväisyyskohteen lisäksi tapahtuma teki todella hyvää Suomen naisille jääkiipeilyn saralla.

Tapahtumassa oli niin hyvä tekemisen meininki, että vielä tätä junassa kirjottaessakin hymy nousee kasvoille. Lisäksi aurinko paistoi ja oli lähes hellettä. Tämä oli ehkäpä ensimmäinen kerta jäällä, kun edes varpaat eivät palelleet, päinvastoin. Eli kaikin puolin puitteet olivat hyvät naisille. Lisäksi ohjelma oli hyvin rakennettu ja suunniteltu.

Toppahousujooga aloitti päivän ja se olikin oikein oiva herättäjä aamulla. Aurinkotervehdykset olivat oikeutettuja, paistoihan aurinko koko päivän pilvettömältä taivaalta. Aamupäivä oli tarkoitettu ensimmäisiä kertoja jäällä kiipeileville naisille. Keskipäivällä tervehdimme aurinkoa uudestaan ja joogasimme toppahoususillamme. Iltapäivästä putouksella oli neljä klinikkaa eli toimintaköysistöä.

Yksi klinikoista oli hookaten ja hiipien, eli kiipeillä sai vain valmiita muotoja käyttäen, lyöminen ja potkiminen oli kiellettyä. Tämä on erityisen hyvä tapa naisille säästää voimia ja kiivetä omalla tyylillään. Itse ainakin tykkään älyttömästi jos voi vain hookkailla. Lisäksi mielestäni hankalinta ja inhottavinta on aina jumiutuneen hakun irrottaminen, kun on lyönyt vähän liian kovaa ja tuntuu että koko terä on uponnut jäähän. Hookkailemalla ei tätä ongelmaa tule. Onkin siis hyvä että naiset suosivat ja nostavat hookkailun mainetta!

Toisella klinikalla piti päästä putous ylös mahdollisimman vähillä lyönneillä. Pitkät liikkeet ja jalan nostot olivat kovassa huudossa tällä klinikalla. Vähäisemmät lyöntimäärät auttavat jaksamaan pitkillä ja jyrkillä putoksilla. Tätä on hyvä harjoitella kaverin kanssa, kumpi pääsee vähemillä lyönneillä ylös asti??

”New school” klinikassa keskityttiin tekniikan hiomiseen. Käden oikea lyöntiasento, optimaaliset pienet ja useat jalannostot olivat tällä klinikalla hionnassa. Käytössä olivat modernit käppyrät hakut. Tällä tavalla kiivetessä (yksi lyönti, kaksi jalan nostoa) huomasin että oma kiipeämiseni on aivan erilaista tähän verrattuna. Itse olen tottunut tekemään korkeita jalannostoja, jolloin yhden lyönnin ja kahden jalannoston jälkeen olin jo aivan sumpussa ja hankalassa asennossa. Omassa kiipeämisessäni on enemmänkin yksi hakku, yksi potku, toinen hakku ja toinen potku- tahti, jonka olen jostakin oppinut. Tämä oma tyylini on enemmän tikapuu tyyli ja varmaan parempi jyrkemmällä putouksella, kun taas useammat jalannostot sopivat varmasti hyvin vähän loivemmalle, sekä hyllylle nousuun. 

 

Neljäntenä klinikkana oli ”Old school”, jota itse siis Oulusta tulin ohjaamaan. Mukanani toin Campin hyper colour-hakut ja myöskin campin vanhat raudat. Hakut painavat kuin synti, ja tietenkin ilman hakun päässä olevaa ”käsitukea”. Mukana oli myös randonne hakkuja, jotka kuvastivat vanhoja suoria hakkuja. Kiipeily näillä hakuilla oli yllättävän helppoa, johtuen tosin auringosta ja plus asteista, jää oli niin pehmettä että sitä olisi kiivennyt vaikka minkälaisilla vasaroilla. Vanhojen hakkujen paino ja muoto jäi kyllä mieleen. Selvästi suunnittelussa on ollut hyvä tarkoitus, mutta hakut ovat aivan toiseen muotoon käppyrät kuin nykyiset hakut. Tästä ollen jopa tässä pehmeässä jäässä kopsuivat sormet herkästi jäähän. Vaikkakin selvästi hakuissa on ollut ajatusta. Kyllä taas osaa arvostaa omia kevyitä varusteita.

Tapahtuma oli ainoastaan naisille, miehet pääsivät osallistumaan lainaamalla varusteitaan naisilleen. Taustavoimissa oli kuitenkin miehiä saatu avustamaan kuvauksessa ja kokkauksessa. Eli suuri kiitos heille kuuluu siitä.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin tapahtuman suunnitelleille ja järjestäneille Apiksen herttasille :) He näkivät suuren työn ja vaivan järjestäessään tämän mahtavan tapahtuman! Kaikki oli järjestetty aivan loistavasti ja heiltä ei hyytynyt hymy hetkeksikään!! Oli suuri kunnia tulla auttamaan ohjelmassa, me kaikki Suomen Hakku Helenat odotamme samanlaisia tapahtumia lisääkin!!

Naisten jääkiipeilysessarit Pirunkalliolla

 Tammikuinen ilta on jo aikoja sitten muuttunut pimeäksi, kun saavun Vantaan joen varteen Helsingissä.
On perjantai ja olo sen mukainen. Työviikko on vienyt viimeisenkin elinvoiman ja päällimmäinen tunne
on ärtymys. Vaihdan kovapohjaiset kengät jalkaan autolla ja sormia alkaa palella. Olen siis elossa,
tunnen kylmyyttä. Tungen viimeisetkin härpäkkeet reppuun ja lukitsen auton. Nostan katseeni ja
pimeässä loistaa edessäni Pirunkallion jäämassiivi.

kuvassa Sini, kuvaaja Miia

Miia odottelee minua jo putouksen alla. Hän on sytytellyt valot, jotta talven pimeys pysyisi loitommalla.
Vieressä liplattaa avantouimareiden avanto, ylhäällä kallion päällä pienet purot, jotka kastelevat
putousta. Ennen kuin lähden kiikuttamaan köyttä kallion päälle, tilitän työstressistä kiipeilykollegalle.
Miia kuuntelee ymmärtäväisenä, mukava kun on. Olo kevenee sen verran, että jaksan kävellä kallion
päälle. Yläköysitouhuja.

Lyönti askelaskel. Lyönti askelaskel. Jokaisella napautuksella helpottaa. Jokainen potku tuo lisää
energiaa. Hakunterän alle voi kuvitella kaikki työviikon ikävät asiat. Riittävän monta kertaa kun on
kuvitellut, ei enää tarvitse. Paha henki poistuu. Tuolla on valmis placement, tuossa toinen. Jalka tuohon.
Tuohon pieni potku. Kannat alhaalla.

Ehdimme kiipeämään useamman vedon. Juuri sopivasti Teija saapuu paikalle ja voimme aloittaa
sen, miksi Pirunkalliolle oikeastaan tänään kokoonnuimme. Olemme tulleet ideoimaan Naisten
Jääsessareita Adventure Partnersin tyttöjengillä. Putouksella on talvenmittaan näkynyt ilahduttavan
paljon naisia. Olemme sitä mieltä, että suuntausta täytyy suosia ja niinpä päädymme järjestämään
maaliskuun ensimmäisenä lauantaina 5.3. naisten jääkiipeilytapahtuman. Kohderyhmäksi valikoituvat
kiipeilevät kanssasiskot, jotka tuntevat kiipeilyä ainakin varmistustaidon verran sekä jo jäätä nakuttaneet
kauniimman sukupuolen edustajat. Päivä päätetään aloittaa kiipeilykokeiluilla ja iltapäivän puolella
siirrytään jääklinikoihin, joilla hiotaan tekniikkaa ja taitoja. Pääsymaksusta päätämme, että se on
omantunnon mukaan ja kolehti kerätään Mano a Manolle (http://www.manoamano.info/fi/). Adventure
Partnersin kamat ovat päivän ajan myös käytettävissä, pientä korvausta vastaan nekin.

Pirunkallion jääputouksen myötä jääkiipeilystä on tullut oikea vaihtoehto talvikauden sisätreenaukselle.
Putous ei välttämättä ole maailman jyrkin, pisin ja puikkoisin, mutta tärkeämpää on se, että se ON. Se
on siinä arki-iltaisin , kun töiden jälkeen ei ennätä matkustamaan kovin kauas. Se on siinä, kun joku
ensimmäistä kertaa haluaa kokeilla jääkiipeilyä. Se on siinä myös silloin, kun treenailee jääruuvien
ruuvaamista ensimmäistä liidiä varten.

Toivotamme siis kaikki jääkiipeilyhenkiset kiipeilysiskot tervetulleeksi viettämään päivän yhdessä
Pirunkalliolla! Kallio katsoo etelään ja auringon paistaessa hyvältä mieleltä ja lämpimältä tunnelmalta
ei voi välttyä. Paistoi aurinko tai ei, lämpöä haetaan myös toppahousujoogan muodossa ja lämpimällä
mehulla. Tarkoitus on saattaa jääkiipeilyhenkiset naiset yhteen, jotta lajin aloittamisen kynnys pienenisi
ja kiipeilykavereita löytyisi myös naisista. Osittain tämä on jo toteutunut, sillä HakkuHelenat ja OKS-91 pohjoisesta osallistuvat myös tapahtuman järjestyspuolelle oman klinikkansa kanssa. Tapahtuman jälkeen toivomme näkevämme yhä enemmän naisia Pirunkalliolla kuin myös muilla kallioilla.

Tarkemmat tiedot tapahtumasta: http://www.facebook.com/event.php?eid=159497887433146

Tervetuloa!

Toivottaa AP:n herttaisten puolesta

Sini

Ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tämä innokas Hakkuhelena Oulusta päätti olla kätevä käsistään ja valmistaa sisähakut tee-se-itse-menetelmällä. Ohjetta en näillä taidoilla ala suinkaan kirjoittamaan, mutta kerron tässä oman kokemukseni hakkujen tekemisestä.

Kaikki alkoi päivänä jona mukaansa tempaava elektroninen musiikki soi korvissani ja aloin virittellää ideaa itse tehdyistä sisähakuista. Puutyökurssillanihan saan sellaiset valmiiksi kädenkäänteessä; vähän vain vaneria liiterin kätköistä ja saha soimaan! Noh, jotenkin ajatus tuntui helpommalta kuin mitä todellisuus oli. Ajattelin kuvata koko tekoprosessin kameran filmille helpottaakseni muiden näppäräsormisten naisten (ja mahdollisesti myös miesten) hakkujen tekoa, mutta kaikki ei mennyt ihan niin kuin ajattelin.

Alku oli hyvä; mieleinen hakku vaan malliksi ja kaavaa piirtämään. Sisähakkuja rakentaessa on hyvä ottaa huomioon, että varren jatkoksi tulee terän sijasta lenkki.  Näin ollen hyvien vinkkien ja pohdiskelujen jälkeen päätin lyhentää alkuperäistä hakun vartta aika radikaalisti eli noin 10-15cm, säilyttäen hakun muodon. Malli onnistuikin mielestäni hyvin, mutta siihen se hyvä flow sitten päättyikin.

Kaava ja materiaaleja

Intoa puuskuen painelin puutyökurssille, hienon suunnitelmani kanssa, kamera kainalossa ja selvitin ideani. No ideassahan ei tietenkään ollut mitään vikaa (ei missään tapauksessa!), mutta toteutusaikeeni hieman ontuivat. ”Ai-jaa tämäkö ei sitten ollutkaan hyvä vahva vaneri? - Niin juu kyllähän se on parempi hakea sitä toista, että tulee varmasti hyvä... - Juu en halua että hakkuni katkeaa!” (aivan kuin oikeasti saisin vanerin katkeamaan vääntämällä, luulen että ennemmin pettää lenkki). Kilttinä tyttönä marssin ulos puutyökurssilta saamatta mitään aikaiseksi ja seuraavalla viikolla hankin sitten sitä ”parempaa” vaneria.

Mutta olihan parempi vaneri sitten hyvää, oikeasti parempaa ja paksumpaakin. Seuraavalla viikolla menin puutöihin sitten uuden hienon vanerini kera. Palo toteuttaa hakut oli niin kova, että enhän minä siinä tohinassa mitään kameraa muistanut ottaa mukaani. Saha hurahti käyntiin ja aloin valmistaa täydellisiä hakkujani.

Sahasin hakut vannesahalla ja tein tiukimmat mutkat poralla. No sahaaminen sujui, mutta sitten iski se vaikea vaihe: poraaminen. Ja koska en huomannut porata vastaan, poraaminen aiheutti vanerin halkeilua, joka meinasi puolestaan halkaista herkät mutkat ihan väärästä kohtaa. Kääks! Onneksi sain hionnalla pelastettua tämän erheen ja lopputuloksessa sitä ei edes huomaa. Sitten vain pitikin vain kovasti hioa, hioa ja vieläkin hioa sekä porata lenkin kiinnitysreiät valmiiksi. Kiinnitin lenkin kiristysmutterilla ja voilá - omiin kouriini kovin sopivat hakut ovat valmiit! Ja koska minussa asuu pieni taiteilija, niin täytyyhän niitä vielä vähän koristella. Se on tosin vielä tulevaisuuden projektina.

Täytyy sanoa, että hakkujen tekemisessä vierähti tunti jos toinenkin ja opittavaa oli paljon. Tulivathan ne toki halvemmiksi ja omannäköisiksi, mutta ymmärrän kyllä nyt mistä ostohakkujen hinta koostuu. Hakut ehtivät olla jo testikäytössäkin ja kyllä niistä ihan kelpo pelit tuli. Alla ei-ihan-täydelliset-mutta-kyllä-ne-välttää -hakkuni ilman koristuksia.

Huom! Vain sisäkäyttöön!