Naistypia

Nainen murehtii, että lapsi tukehtuu suklaamunan yllätysleluun ja suorittaa ruoan pöytään tietäen, ettei kukaan kuitenkaan pidä siitä. Nainen ei nuku eikä syö, koska pakastimen suojaritilä ja kaihdinten välit pitää pyyhkiä, verhot vaihtaa pääsiäiseksi ja kaapit siivota jouluksi. Nainen hoitaa puutarhan ja menestyy työuralla kunnes lasikatto kopsahtaa otsaan. Taskulämmin nainen on rakastava vaimo ja sopivan rietas parisuhdevelvollisuuksissa. Menevä mimmi on trenditietoinen ja omaa shoppailuhimon aiheuttavan geenin. Nainen on ikuisella laihiksella ja ottaa silikonit miellyttääkseen naisten itsensä keksimiä miesten odotuksia. Nainen tukee ja kannustaa miestään tämän itseinhopuuskissa, sitten syyttää itseään, kun silikoneista ja pohjattomasta empatiasta huolimatta mies löytää nuoremman tilalle. Nainen ei missään tilanteessa puhu rumasti eikä piereskele. Nainen vaikenee vaikka tietäisi paremmin, eikä suostu kehuttavaksi vaikka aihetta olisi. Neljän kympin kriisissä nainen tajuaa eläneensä toisten odotuksille, potkii lasten lelut nurkkaan ja lähtee Leville.

Naisjääkiipeilijä on aerobic-kissa hakkujen varressa. Hän pukeutuu tyttömäisesti muodin edellyttämiin kuoseihin. Hän ei liidaa ja kirkaisee saadessaan jäätä naamalle. Hakkukissa varmistaa ikuisuusprojektista innostunutta poikaystävää ja kun kiipeää, kiipeää tekniikalla, ei voimalla. Hän odottaa, että poikaystävä hoitaa köydet ja ankkurin paikoilleen. Tyttömäinen ei teknoa, eikä viihdy bivyssä.

Vaihtoehtoisesti naisjääkiipeilijän lapsuus oli lasinen ja hiekkalaatikko betonia. Hän puhuu rivoja, piereskelee, on kilpailullinen ja uhmakas. Urosteleva naisjääkiipeilijä on varmasti naisiin päin kallellaan, tai ainakin molempiin sukupuoliin. Hän kiipeää voimalla, eikä ymmärrä varmistajan jäätyvän ikuisuusprojektinsa uhrina. Poikatyttö on badass, joka ei turhia vetistele, vaan on yksi äijistä. Tyttömäiset pelkäävät urostelijaa ja puhuvat hänestä mielellään pahaa. Urostelija pitää hakkukissaa tuhverona, joka ei ansaitse hänen huomiotaan, ja jonka olisi parempi olla muualla haaveilemassa pikkuporvarillisesta elämästä omakotitaloidyllissä, kuin avuttomana seisoskelemassa putouksen juurella.

Tämä on totuus, eikö niin? Saa olla erimieltä, eikä kannata missään nimessä loukkaantua. Saa myös kantaa kortensa kekoon, jos aihe pätkääkään on joskus kiipeilyllisen, tai muuten vaan omintakeisen elämäntavan varrella ihmetyttänyt. Inspiroidun aiheen äärelle taannoisella Korouoman reissulla, kun naisväen kesken keskustelimme Piippukodassa. Myös lukuisat muut maailmaa parantavat (ja syleilevät) keskustelut, joita on käyty ja toivottavasti tullaan jatkossakin käymään pitkillä automatkoilla, Lofooteilla sadepäivinä ja pitkinä kaamosiltoina niin kotona kuin retkillä, ovat pakottaneet sanoittamaan aihetta. Kiitän kaikkia näihin keskusteluihin tempautuneita ja toivottavasti jatkossakin innostuvia miehiä ja naisia; he nyrjäyttävät luutuneet ajatukseni sopivalla tavalla ja auttavat tajuamaan taas vähän enemmän. Juhlallisesti voinee esittää toiveen, että yhteisen hämmästelyn myötä me lajitoverit tulisimme oivaltaneeksi jotain uutta siitä, mikä yhdistää meidät toisiimme ja elämään, johon kukin tahollamme muutoinkin kuin kiipeilyn kautta kuulumme.

Valloittavat tytöt

Kuva: Sini Veuro

Tyttömäisten tyttöjen kesken

Kuva: Sini Veuro

Katkenneita teriä ja optisia harhoja Lyngenissä

Päätös suunnata Spansdalenin sijasta Lyngeniin syntyy nopeasti viime hetken sääennusteen perusteella torniolaisessa liikenneympyrässä: Pari mietteliästä kierrosta ajettuamme, lähdemme kulkemaan Kilpisjärven nuolen osoittamaan suuntaan. Lähdön tunnelmaa leimaa tiivistahtisuus siksikin, että olen pari päivää sitten palannut reilun viikon mittaiselta kärvistelyhiihdolta (joku romantikko ajattelisi luonnon rauhaa jne.) Ruotsin Sarekista. Keho tuntuu hakatulta edelleen, eikä ajatuskaan tunnu kiirehtivän tähän päivään. Jääkiipeilyreissu Pohjois-Norjaan Härskin (A. Hartikainen on lempinimensä mittainen) ja Juhan kaltaisten velikultien kanssa ei lötkön olon takia saa jäädä tekemättä. Murehdin olotilaa sitten myöhemmin.

Matkustuspäivän viimeisessä valossa kykenemme sumusta huolimatta tutkimaan seuraavan päivän kattauksen, joka tulisi olemaan Bogelva Kitdalenin perukoilla. Lähestymisajaksi arvioimme tunnin, tuossahan se on ihan tien vieressä. Kun seuraavana aamuna pohraamme norjalaisessa pusikossa kolmatta tuntia, toteamme joutuneemme mittakaavahuijauksen uhreiksi. Ei se mitään, huijaus on niin oikeutettu, että ei edes nolota. Kun pakituksen hetkellä olemme kiivenneet neljä köyden mittaa oletetun kolmen sijasta loppuun asti virutetuilla naruilla ja ainakin yksi jää jäljelle, alkaa jo hävettää miten jääräpäisesti sitä haluaa pitää kiinni aistiharhoistaan.

Mielikuvituksessa tunnin, tosielämässä kolmen tunnin lähestyminen Bogelvalle
Foto: Antti Hartikainen

Bogelva jää topittamatta, koska mies on vahvempi terästä. Juhan hakun Laser katkeaa kesken liidin melko kinkkisessä maastossa, mutta hienon huukkailuherkistelyn päätteeksi Tampereen takkutukka kampeaa ständikelpoiselle paikalle ja varmistaa meidät toteamaan, että ainut suunta on alaspäin.

Terä heikko, mies vahva

Foto: Antti Hartikainen

Ulla kakostelemassa Juhan hienoa, terätöntä huukkisekvenssiä uuteen universumiin

Foto: Antti Hartikainen

Pakitus harmittaa, mutta on myös helpotus täristyämme kylmässä viimassa koko päivän. Omasta toimintatarmostani on niin ikään terä katkennut. Suurin osa siitä on jäänyt jonnekin ruotsalaisen erämaan mytereihin ja loput olen tylsyttänyt Bogelvaan.

Härski osaa

Foto: Juha Sillanpää

Talvitelttailu on niiiiin menneen talven lumia

Ihan rapsakka reissun avauspäivä, onneksi meillä on leikkimökki Hattengin leirintäalueella. Siunattuja olkoot sen huokea 300 kruunun hinta yöltä, hintaan sisältyvä sauna ja hyvin varusteltu erillinen keittiö. Plus, että sijainti kiikkupaikkoja ajatellen on ihanteellinen. Kirottuja olkoot nihkeän nahkea teltta ja kökkimisen aiheuttamat koko kehon krampit sun muut kipu- ja v***tustilat. Ei käynyt kateeksi sitä Tamokin laakson tien syrjässä kyhjöttävää suomalaistelttaleiriä, varsinkaan kun lähipäivien sääennuste lupasi tiskirättejä Norjan taivaan tunnetusti hövelillä anteliaisuudella. Lycka till vaan Äärikiipeilijät, parin kilometrin päässä olisi leirintäaluekin. Taisivat edustaa sitä takametsien romantikkoa, joka kaipaa villiin luontoon vaikka kuinka lentäisi räntää absidiin. Oikeasti pirullinen ivamieleni johtuu Sarekin turneen auki rehottavista telttahaavoista. Sekä siitä, että alkuvuosien jääkiipeilyt tapahtuivat aina teltasta käsin, ja kutistuivat jäätyneiden kaapeleiden ynnä litimärkien olojen takia pariin hassuun päivään. Mukavuuden halua en aio syyttää, koska se ei selitä mökin tarvetta. Jos kyse olisi kermaperseisyydestä, emme tärisisi otsalampun valossa hyisellä putouksella nolla-asteisen veden liruessa kaula-aukosta sisään, tai konttaisi norjalaisessa koivikossa tisseihin asti upottavassa lumessa. Syy on teltassa värjöttelyn ja säätämisen takia rapistuva ulkoilumoraali, mikä ei voi olla heijastumatta kiipeilymotivaatioon. Kaiken lisäksi mutteripannun kanssa räplääminen ja puuron keitto on koko lailla joutuisampaa oikeassa keittiössä.

Paluu alkukantaisuuteen

Olin saanut hyvän kosketuksen villiin luontoon jo Sarekissa ja tuo olo sen kuin voimistui ytimissäni Lyngenin viikon aikana. Olen aina ulkoilureissujen jälkeen arvioinut muuan ilmiötä. Reissuilla kun tuppaa lähtemään aina käytös ja jutut lapasesta niin pahasti, että jälkikäteen ajatellen havaitsee taantuneensa alkukantaiselle tasolle. Tämä reissu ei tehnyt poikkeusta, vai mitä pitäisi ajatella siitä, että Gulliverin reitin ensimmäinen kirjain muuntuu puheessa K:ksi? Entä kun lähestymishaikin päätteeksi poseeraa ilman paitaa kainalokarvoineen valokuvassa? Mistä on kyse, kun iltakeskustelu käydään sieltä syvältä? Naissukupuolen edustajana joutuu tämän tästä hylkäämään omat ja muiden naisiin liittämät stereotypiat. Olen jo kauan sitten lopettanut murehtimisen moisesta ja omaksunut sen tavan elää ja hengittää, minkä parhaiten osaan: taantua ameeban tasolle aina silloin tällöin. Ei haittaa, anti mennä!

Setä paheksuu kainalokarvaekshibitiota

Foto: Antti Hartikainen

Kansanradion talvikiipeilyosaston tosikot ja veitikat

Kaapelit jäässä, kaikki jäässä, tästä lähtee laskeutuminen ilman otsavaloa

Foto: Antti Hartikainen

Lähdemme Lyngenistä takaisin ennakoitua aikaisemmin. Yllättäen Norjan sää ei ollutkaan kaunis ja aurinkoinen, vaikka esitteessä luvattiin. Jätämme Lyngenin kiitollisin mielin, kolme hyvää kiipeilypäivää kokeneina. Ensin häröiltiin Bogelvalla katkenneine terinemme, toinen kipaisu Nordkjosbotnin Piggsteinfossenilla (lähestymisen arvioimme taas alakanttiin) ja kolmannen päivän eeppinen Lyngseidetin avantoreissu. Siellä saimme maistaa vastoinkäymistihentymää parhaimmillaan. Lähtötilanne oli taas sama: Lähestyminen oli riittoisampi kuin aavistimme, putous näytti lyhyemmältä ja helpommalta kuin se oli, mutta märkyysindeksin suuruus paljastui vasta siinä vaiheessa, kun vesi huljusi sisään takin räppänöistä. Kaikki tämä tuntuu kuuluvan lajin luonteeseen; samoin otsalampun hyytyminen ennen laskeutumista ja joutuu laskeutumaan pimeässä, ja sen ainoan 22 cm:n ruuvin häviäminen (ja löytyminen), ja kun visiiri repsottaa toispuoleisesti, ja kun kiipeilytoverit kertovat huonoja alatyylisiä juttuja, ja kun he muuttavat mökkimme kaasukammioksi (minä en siihen osallistunut), ja kun he haluavat kuunnella melumusiikkia automatkoilla, ja kun he jaksavat säilyttää malttinsa silloinkin kun köydet ovat totaalisolmussa, ja kun he tekevät tästä kaikesta kokemisen arvoista. Omistettakoon tämä teksti näille tyypeille, maisemille ja rämettymisen ihanuudelle sekä sille, että ymmärrämme syvällisesti kakkostyypin hauskan. Vivat escaladas boreals!

Limujäätä

Talven ensimmäinen jääkiipeilyreissu Korouomaan piti koko joulukuun ja joululoman intoa yllä ja kun lähtöaamuna oli niin huono olo, että juuri ja juuri jaksoi kävellä talon länsisiivestä itäsiipeen, ei auttanut muuta kuin peruuttaa reissu omalta osalta. Päätös oli vaikea ja harmitus valtava!!
Niinpä kolmeksi päiväksi piti keksiä jotain tekemistä, tosin kaikenlainen liikkuminen oli poissuljettu. Mitä voi hakkuhelena tehdä jos ei pääse liikkumaan??

Koska jää pyöri koko ajan mielessä ja juuri hankitut uudet ruuvit kuumottelivat, niin jotainhan rakkaaseen lajiin liittyvää piti päästä tekemään. Otin esiin ompelukoneen ja päätin tehdä uusille ruuveille uuden kuljetus/säilytys kotelon. Kotoonta löytyvillä tarvikkeilla piti selvitä ja tästä se lähtee:

Ensiksi ajattelin tehdä kokonaan kankaisen, mutta ruuveja mallaillessa huomasin että olisi ehkä tullut liian löysä paketti. Niinpä päätin ommella makuualustan palaseen farkkukangasta ja kankaan yläreunaan vahvikkeeksi rautalankaa. Aattelin että se helpottaa ruuvien paikalleen asettamista.

Hieman jännitti miten ompelukone suhtautuu makuualustaan ja paksuun kankaaseen, mutta onnistuin hajottamaan vain yhden neulan ja sekin taisi katketa kun unohdin paininjalan ylös ja jotenkin kummasti neula pääsi tipahtamaan...

 Tässä paketti avonaisena. Ompelussa inhoan valmiita kaavoja ja suunnittelua, ompelin siis kaiken ei järkevässä järjestyksessä ja alareunat jäivät viimeistelemättä. Jätin alasaumat ompelematta, jotta ylimääräiset jäät ja lumet pääsevät tippumaan (tai ainakin niin järkeilin).

Lopuksi hoksasin vielä että kuljettaminen on hieman hankalaa, joten ompelin prusik narun pätkän kantolenkiksi, näin ollen paketin saa kiinni vaikka valjaisiin tms. Tässä siis lopputulos.

Raudoille oon joskus ommellu vanhoista säärystimistä oman pussin. Nyt ompelin lisäksi vielä hakuille paksusta puuvillakankaasta tuollaiset terien suojat. Hieman kuminauhaa ja ainakin näyttävät pysyvän paikoillaan.

Tässäpä teille tämän pettymyksen makuisen viikonlopun antia ja inspiraatiota kaikille tylsille illoille!
Nyt pitää vielä hetki odotella vapaata viikonloppua ennen kuin jäät kutsuvat!
Korouomassa jää on ilmeisesti vielä melko huonolaatuista, joten parempaa jäätäkin odotellessa...
Heidi

Tästä se lähtee!

Kauden ensimmäinen jääliidi aina jännittää. Niin jännittää myös se kauden ensimmäisen blogitekstin päivittäminen. Mun kynnys niiden kahden osalta on jotenkin naurettavan korkealla ja saan vähän kuin puolipakolla itseni kaivamaan kuopan sen kynnyksen ali. Onneksi kauden ensimmäinen, "oikea" jääliidi tänä talvena osoittautui itseasiassa aika kivuttomaksi. Katsotaan, kuinka kivuttomasti tämä teksti tästä etenee.

Talvea saatiin Rollossakin odotella vähän turhan pitkään. Pimeä, lumeton syksy söi niin miestä kuin naistakin - ainakin meidän taloudessa. En voisi kiistää, etteikö parisuhde kärsinyt paria ryppyä, kun toinen turhautui salilla ja toinen tuijotti säätiedotuksia tunnin välein yrristä. Viikonloput vieri ja pari kertaa kävin teriä tylsyttämässä kivillä. Mutta se ei oo sama asia, kun hakun iskeminen jäähän.

Vihdoin koitti itsenäisyyspäiväviikonloppu. Pitkä sellainen. Ja tottakai team Rollo ajoi sinne missä olisi edes vähän toivoa jäästä. Säähistorian ja huhupuheiden perusteella suuntasimme kohti Stora Sjöfalletia. Auto oli muuten niin täynnä, että pelti melkein paukkui liitoksistaan. Ullalla valui jatkuvasti pekonit niskaan ja pikku-Villellä omenat. Itse olin niin onnellisessa asemassa, että lämmittelin vain lihoja reisien välissä.

Stora Sjöfallet tarjosi, luojan kiitos, makupaloja jäästä. Tieltä putoukset näyttivät huutavan kiipeilijöitä, mutta kun putouksia lähestyi ne tuottivatkin pienen pettymyksen keskeneräisyydellään. Jos olisin ollut yksi päätösvaltaisista ts. "leadvalittu", olisin todennäköisesti halunnut mökille syömään. Mulle putous ei tarjonnut sellaisia linjoja, joita olisin kuvitellut kiipeäväni kauden ekoiksi köydenpituuksiksi, mutta onneksi tuo aavistuksen karvaisempi puolisko on tottunut menemään ylös vaikka zikzakkia. Mulle tarjottiin yhtä helpon näköistä pätkää ja tarjouduin sen kiipeämään, että vakioleaderi saisi edes välillä vähän levätä. Ständiltä katsottuna kp näytti lähinnä lällyltä kävelyltä enkä ottanut pahemmin varmistuksiakaan mukaan, mutta ärjänne osoittautuikin irtokivihelvetiksi ja sitten iski hätä ja sitten kuolemanpelko ja sitten kiukku ja sitten mut pelastettiin.

Ekan päivän reitti ja alastulo. Tapsa on tuo supershiny ja
mä käyn normaaliin tapaan vähän heikommalla.
(c) Riku Lavia

Seuraavana päivänä kiivettiin vähän pidempää, ja mun osuus päättyi edellispäivää paremmin. Siinä oli nätti pieni jääosuus ja sitten kaivoinkin orjahevosena polun lumikentän läpi, seuraavan jääputouksen juurelle. Päivä oli kaikinpuolin oikein makoisa ja ihanan pitkä. Hommat sujui sutjakkaasti ja päästiin vasta iltapimeällä mökille. Kyllä, me oltiin mökissä!! 8)

Kolmantena päivänä käytiin tarkastamassa Oululaisten löytämä sola tai kanjoni, miksi sitä nyt kutsutaan, joka oli ehkä hienoin jääkiipeilypaikka mitä oon näiden mun kiipeilyvuosien aikana livenä nähnyt. Valitettavasti sielläkin oli niin paljon keskeneräisiä putouksia, että vain yksi tarjoutui meille kiipeilykelpoiseksi. Yksi kp, kamat märäksi ja alas. Alhaalta varmistettaessa katoin, että se näyttää helpolta, mutta kiitin sitä, että tulin kakkosena. Kylmä vesi lorisi suoraa hihasta kainaloon ja sieltä kylkeä pitkin mahan seudulle, etsien tien valjaiden välistä pikkupöksyihin.

Supermegakanjonisolasysteemi!
(c) Tapsa

Lorilori...
(c) Tapsa

Viimeinen päivä tarjosi pikkukivaa noin parin kp:n verran. Lähdettiin alas ja pelastettiin pikku-Ville ja Riku, jotka meidän alapuolella päättivät heittää toisen köyden alas. Kipiteltiin takas autolle ja ahtauduttiin sinne. Tilaa ei näyttänyt tulleen yhtään enempää, vaikka osa ruuista oltiinkin syöty. Tällä kertaa reisien välissä suli jääruuvit.. Pitkän viikonlopun jälkeen oli kiva fiilis tulla kotiin. Reissu ei ollut ollenkaan turha.

Ja sitten Korouomaan. Vasta hämärässä uskaltauduin terävään päähän.
Mitä sitä valosalla kiipeämään, kun pimeällä on aina jännempää..

Pääsin joulukuussa kokemaan myös kunnon Korouomapäivän. Se oli kaikinpuolin tosijees päivä, koska mulla naksahti joku tekniikkahärdelli ja ainakin hetkellisesti opin kiipeämään jotenkin soljuvammin. Löysin sellasen koko liidin kestävän tasapainon ja "ikuisuushapottomuusasennon" siis sellasen, missä voi ruuvata vaikka koko räkin putkeen, eikä tunnu missään. Toisin sanoen kyseessä oli perus meritähti-asento, jonka löytäminen on mulla vienyt vähän aikaa. Mulla on ollut kai tapana esitellä liikkuvuustaitoja myös jäällä ja oon aikasemmin nostellut jalkoja kuin mikäkin lintuhämähäkki. Tästä johtuen jokainen muuvi päättyy armottomaan lukotukseen, joka pidemmän päälle alkaa vaan hapottamaan ja väsyttämään. Ja kun ruuvaukset tekee samanmoisessa lukotuksessa tulee vaan lähinnä paniikki siitä, ettei jaksa jatkaa.
Vaikka ekaan Korouomaliidiin pitikin vähän patistella, teki se tosi hyvää henkisesti. Tästä on hyvä jatkaa hakkukautta.

Linkkivinkki

ICE CLIMBING - PHYSICAL AND MENTAL ADVICE


P.s. Korouoman Ruskeallavirralla oli jo sen verran jäätä, että tämä Hellu Rovaniemeltä löysi oman kiipeämiskelpoisen linjan. On jäänyt muutama reissu kirjoittamatta, mutta nyt joululomalla voisi olla aikaa...

Ice Ice Ladies!!

Viikonloppuna oli ilo huomata, että VIHDOINKIN Korouoman putoukset olivat saaneet pehmeän, mutta hyvin märän jääpeitteen ylleen. Blogiteksti viikonlopulta on vielä vaiheessa, mutta ehkä tällä videolinkillä päästään jo ensimakuun. Hän, Helenoiden Helena, Ines Papert on kuulkaas niin kova mimmi, että hänen edessään äijätkin polvistuu. Näillä tipseillä päästään jäällä jo alkuun:)



Hakut teroitukseen, Hellut! Nyt se talvi tulee!! :)

Kesäreissu kallioille.

Punainen auto pakattuna ääriään myöten täytteen, sateen uhka säätiedotuksessa ja kaksi innokasta naista etupenkillä. Aurinko lämmittää lasin lävitse niin, että hiki valuu kun lähdemme liikenteeseen kaksi tuntia suunniteltua myöhempään. Ihanaa, kun ei ole kiire. Vääristynyt viikonloppu (la-ma) reissu pohjoiseen. Pikkuisen boulderia, sitäkin enemmän ötökkää, muutama trädinousu ja viimeisenä päivänä hieman sporttia. Kohtaamisia villin luonnon kanssa ja herkkää hiiviskelyä kalliolla.  Parasta oli päästä hetkeksi pakoon arkea sekä nauttia lajin hienouksista. Itselleni tämän kesän ensimmäinen trädiliidi tuotti sellaiset fiilikset, että eipä ole aikoihin ollut. 

Luppiovaaran launtai-illan bouldersession jälkeen lähdimme karkuun sinne tullutta sadetta ja suuntasimme testaamaan träditaitojamme helpoille reiteille Petäjävaaraan. Aurinko paistoi ja kyllä meidän kelpasi. Ajoreitti ei ollut oikein muistissa, mutta eestaas-etsinnän jälkeen löysimme perille. 

Kallio näyttää hyvältä ja houkuttelee luokseen. Hiki valuu noroina ja sääsket ovat löytäneet meidät. Katselemme toposta sopivia reittejä. Ensi nousuun teen kakkosena. Toisen päätän liidata. Ennakkoluulottomasti, kamat ja pää tarkastettuna päätän lähteä nousemaan. Tästäköhän tämä menee? 

Askel askeleelta ylemmäs ja käsi kohti tuntematonta. Löydän varmistuksille hyvin paikat, reitti etenee ja aurinko paistaa selkään. Laitan kiilan paikoilleen, se on varma. Yhtäkkiä käteeni tarttuu pelkkää sammalta. Sammalta. Sammalta. Sammalta.

Jokainen otteentapainenkin on sammaleen ja pikkukivien valloittama. Siinä sitten jumitan keskellä kalliota iso tuppo sammalta kourassani pääsemättä suuntaan tai toiseen. Jalat ovat tukevasti kalliokielekkeen reunamalla ja joo ilmavaa on. Hamuan ja hiplaa kalliota löytääkseni ratkaisun, yritän putsata multaa tieltäni ja kokeilla siirtää jalkoja. Singeri surahtaa päälle ja Mitä mää oikein teen? ajatus hipii mieleeni. 

Kuulen kaukaa ääneen, joka käskee rauhoittua. Niin mitä mää täällä oikein tärrään, ei tästä oo ku yksi suunta pois ja kyllä se saa luvan ylöspäin olla. Tarkasti nyt vaan, jalkaa ylös. Luota. Luota itseesi ja kallioon, tämä on helppo reiti,  kyllä siellä se kahva on. Ja jos ei ookkaan niin tossujen kohdalla riippuva kiila on varma. Rohkeasti nyt. Hii-op.. Voi muta, täällä on pelkkää sammalta! Jännitän keskivartalon kaikki lihakset kohdilleen, vaimea ääni alhaalta vinkkaa laittamaan varmistusta, mutta minulla on yksi ainoa ajatus päässäni: saada jalat ylös ja kaksin käsin tuosta puusta kiinni. Aah ja siinä se on ankkuripuu! Huu, että oli jännää! Mutta oli mahtavaa päästä ylös. Eihän se loppujen lopuksi edes niin vaikeaa ollut ;) Tärisevin käsin varmistan vielä ystäväni ylös. Alas laskeuduttuamme hyvä mieli valtaa ajatukset ja maha muoruaa ruokaa. Kesän ensimmäinen trädiliidi tehntynä, jee!

HeksuHelenat suuntaavat illaksi Rovaniemelle tapaamaan ystävää hyvää. Uni lämpimässä, pehmeässä kodissa maistuu ja aamukahvit saan juoda parhaassa naisseurassa. Pihalla pomppii muutama jänö ja tiedän, että reissu on ollut loistava jo tähän mennessä. Käymme vielä vähän harjoittelemessa liidausta Songassa, kunnes alkaa sataa ja on aika lähteä takaisin kohti kotia.  

Mikä mainio reissu: naurua, tukea ja tahtoa tulvillaan.

Kiitos ystävät.