Kauden jääsessiot alkaa olla paketissa. Viime viikonloppuna Korouoman Enkeliputous oli jo sorbettia ja kiipeilykin lähinnä estetiikasta nauttimista, yhden iskun kivutonta pikakiipeilyä ja auringossa ruskettelua. Ja vaikka joku yläkerrassa päättäisikin, ettei vielä olekaan kevään vuoro, taitaa tämän neidin hakut siirtyä kesäunille. Kipeän ja narskuvan jännetupentulehduksen kiroamana seuraavat pari viikkoa kuluu kädettömän liikunnan parissa. Tämän kevään kaksi viimeistä hakkupäivää jäivät kuitenkin ikimuistoisiksi.
Herkkuhetkiä oli kevyt "tuulettelu" ja kylmä vesi.
Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna punainen Seat starttasi Rovaniemeltä poikkeuksellisella kokoonpanolla. Levyllä lauloi örinämusiikin sijasta Chisu ja normaalin puolentoistatunnin ajomatkaan meni karkeasti pari tuntia. Ajettiin sentäs rajoitusten mukaisesti ja varovasti – ja vauhti hidastui kun keskustelu syveni. Ummikoille tiedoksi vielä, että lajin enemmistö siis koostuu tästä karvaisemmasta ja haisevammasta lajikkeesta. Tällä kertaa auto oli täytetty kukkasilla, tyttöjen väreillä, heleällä naurulla ja naarastelulla (vrt. urostelu).
Aurinkoinen sunnuntai osoittautuikin huippu-päiväksi ja muistutti, kuinka jääkiipeily eri kokoonpanossa voi viedä aivan erilaiseen atmosfääriin! Tietyssä seurassa kiipeäminen rokottaa myös kiipeilypaikkojen suhteen, sillä useasti se joka liidaa, valitsee myös linjan. Saavuttiin Jaanan kanssa Mammutti-putoukselle, joka olikin mulle ensimmäinen vierailu tällä putouksella koko kautena. Valinta sopi kummallekin kuin nappi nenän päähän, sillä putous lyhykäisyydessään tarjoaa linjoja ensi-liidaajalle kuin vähän tottuneemmalle ruuvaajalle.
Lyhyiden pikkujännien putousten liidaaminen tekee hyvää monella tavalla. On siistiä ihan fiilistelyn vuoksi ruuvailla kerranki metrin välein ja saada vähän ruuvaustekniikkaa ja asentoja kuntoon, samalla vähän hakea kestävyyttä ja nauttia kiipeilystä ilman suurempia epikointeja ja evotuksia. Ei tarvitse alhaalta lähtiessään miettiä, kuinka korkealle uskaltaa laittaa ensimmäisen ruuvin, että niitä riittäisi tarpeeksi ylhäällekin (nyt laitoin ensimmäisen ruuvin rehellisesti ihan jopa metrin korkeuteen maasta – ruuvaamisen ilosta). On kerrankin kiva, kun ei tarvitse varmistella tunteja paikallaan tai roikkua valjaissa ja palella. Voi jutella kaverin kanssa samalla kun kiipee ja topissa ei tarvitse kurkku suorana huutaa kakkostelijalle.
Päivä koostui useasta kivasta liidilinjasta, yhdestä yläköysilinjasta ja päättyi Jaanan huippusuoritukseen eli ensimmäiseen oikeaan liidiin! Oli mahtavaa katsoa varmistajana varmalta näyttävää kiipeilyä ja kuulla topista onnellista ilonkiljahtelua! Hieno suoritus Jaana!! :)
Jaana harjoittelee ylärissä ruuvailua ennen ensimmäistä, oikeaa jääliidiä.
Viimeinen epävirallinen jääkiipeilypäivä oli viime sunnuntaina. Epävirallinen siksi, että kiivettiin Tapsan kanssa vain yksi linja. Jätettiin auto tienposkeen Korouoman Pirunkirkon päätyyn, napattiin autosta lumikengät ja jatkettiin matkaa kohti Pirunkirkon laavua. Aurinko lämmitti poskia ja sulaneiden lumikerrosten alta paljastui oikea eläinjälkien sotatanner! Tapsa ei uskonut kun sanoin nähneeni hangessa räpylän jäljet ja kuulleeni karhun murinaa (kuulemma kelopuu hankkasi vasten toista puuta, josta ”murina” lähti). Pirunkirkon laavulta jatkettiin matkaa uomassa kohti Ruskeaa, määränpäänä tosi kaunis, satumaisen sininen, Enkeliputous, joka on noin vartin lumikenkäilyn päässä laavulta.
Enkeliputous on suhteellisen helppo ja loiva, noin 45 metriä korkea putous, joka varsinkin näin kevätkelillä on aikamoista herkkua nautiskelijakiipeilijöille. Tapsa ei ole nautiskelijakiipelijä, koska se ei diggaile ylihelposta sorbettijäästä ollenkaan. Tästä voisin vetää johtopäätöksen siitä, etteivät miehet ymmärrä mitään jääkiipeilyn henkisestä euforiasta, jonka liikkeiden estetiikka herättää naiskiipeilijässä.
Saman päivän tapahtumiin sisältyi myös yksi jännittävä ja samalla epämiellyttävä soolokapuaminen alaspäin pystysuoralla jäällä, kun köydet eivät laskeutuessa riittäneetkään ”ihan” alas asti. Tähän tilanteeseen ajauduin silkasta ”vahingosta”, jonka kiipeilykumppanini oli tehnyt laskeutuessaan. Huolestusta herättävä mittasuhdevirhe, joka heitti luvatusta kolmesta metristä 15 metriin, päätyi siihen, että multa kesti suhteellisen kauan kavuta jäätöppäre alaspäin. Mulle tarjottiin kyllä ”väliständiksi” metrin mittaista mäntyä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä senttiä, mutta alaspäin kiipeäminen ilman köysiä tuntui turvallisemmalta. Veet ja peet lauloivat kun jäädyin hetkeksi puoliväliin köppärettä. Loivalla alaspäin kiipeäminen on ihan ok, mutta jyrkemmällä jännitys laukaisee hikirauhaset ja sekoittaa mahan. Vinkkinä vastaavaan tilanteeseen joutuville: älkää katsoko alas ja älkää miettikö, mihin kaikkialle sattuu, jos tippuu. Tilanne saattaa jäädyttää aivot ja kropan, ja tästä olosta rauhoittuminen voi viedä aikaa. Siinä puntaroidessani vaihtoehtoja alaspääsyyn, mielessäni pyöri monenlaisia tapahtumasarjoja. Toisaalta olisi hyvin romanttista, että alfauros alakerrassa joutuisi pelastamaan onnettoman prinsessan kiipeämällä luokseni, käyttämään hyödykseen erilaisia pelastusmenetelmiä saadakseen avuttoman turvaan ja kiipeämällä sitten alas tyttö sylissään. Toisaalta pelastaminen kokonaisuutena, kaikkine päänvaivoineen ja hapotuksineen, olisi voinut olla myös hyvä rankaisu tästä typerästä (ja joissain tilanteissa myös vaarallisesta) mittasuhdevirheestä. Toisaalta olisinko niin neiti, että tekisin tällaista? En kuitenkaan halua tulla leimatuksi nynnyksi. Päätin toimia rohkeasti ja kiivetä itse alas, ja siinä onnistuen omasta mielestäni ihan hienosti.
Tämän sunnuntaipäivän tarkoituksena ei ollut pelkkä lumikenkäily keväisessä Korouomassa ja yhden mäen kiipeämisessä. Valitsimme putoukseksi Enkeliputouksen, sillä halusimme kumpikin hetkeksi hiljentyä. Kauniissa, raikkaan tuulisessa säässä sytytettiin kynttilä ja asetettiin se riippumaan kaartuneeseen keloon. Tuuleen kuiskasin jäähyväiset, toivoin voimia ja lohtua kaikille ja pyysin, ettei kenenkään tarvitsisi enää koskaan menettää rakastaan.
- Mira
