Punainen auto pakattuna ääriään myöten täytteen, sateen uhka säätiedotuksessa ja kaksi innokasta naista etupenkillä. Aurinko lämmittää lasin lävitse niin, että hiki valuu kun lähdemme liikenteeseen kaksi tuntia suunniteltua myöhempään. Ihanaa, kun ei ole kiire. Vääristynyt viikonloppu (la-ma) reissu pohjoiseen. Pikkuisen boulderia, sitäkin enemmän ötökkää, muutama trädinousu ja viimeisenä päivänä hieman sporttia. Kohtaamisia villin luonnon kanssa ja herkkää hiiviskelyä kalliolla. Parasta oli päästä hetkeksi pakoon arkea sekä nauttia lajin hienouksista. Itselleni tämän kesän ensimmäinen trädiliidi tuotti sellaiset fiilikset, että eipä ole aikoihin ollut.
Luppiovaaran launtai-illan bouldersession jälkeen lähdimme karkuun sinne tullutta sadetta ja suuntasimme testaamaan träditaitojamme helpoille reiteille Petäjävaaraan. Aurinko paistoi ja kyllä meidän kelpasi. Ajoreitti ei ollut oikein muistissa, mutta eestaas-etsinnän jälkeen löysimme perille.
Kallio näyttää hyvältä ja houkuttelee luokseen. Hiki valuu noroina ja sääsket ovat löytäneet meidät. Katselemme toposta sopivia reittejä. Ensi nousuun teen kakkosena. Toisen päätän liidata. Ennakkoluulottomasti, kamat ja pää tarkastettuna päätän lähteä nousemaan. Tästäköhän tämä menee?
Askel askeleelta ylemmäs ja käsi kohti tuntematonta. Löydän varmistuksille hyvin paikat, reitti etenee ja aurinko paistaa selkään. Laitan kiilan paikoilleen, se on varma. Yhtäkkiä käteeni tarttuu pelkkää sammalta. Sammalta. Sammalta. Sammalta.
Jokainen otteentapainenkin on sammaleen ja pikkukivien valloittama. Siinä sitten jumitan keskellä kalliota iso tuppo sammalta kourassani pääsemättä suuntaan tai toiseen. Jalat ovat tukevasti kalliokielekkeen reunamalla ja joo ilmavaa on. Hamuan ja hiplaa kalliota löytääkseni ratkaisun, yritän putsata multaa tieltäni ja kokeilla siirtää jalkoja. Singeri surahtaa päälle ja Mitä mää oikein teen? ajatus hipii mieleeni.
Kuulen kaukaa ääneen, joka käskee rauhoittua. Niin mitä mää täällä oikein tärrään, ei tästä oo ku yksi suunta pois ja kyllä se saa luvan ylöspäin olla. Tarkasti nyt vaan, jalkaa ylös. Luota. Luota itseesi ja kallioon, tämä on helppo reiti, kyllä siellä se kahva on. Ja jos ei ookkaan niin tossujen kohdalla riippuva kiila on varma. Rohkeasti nyt. Hii-op.. Voi muta, täällä on pelkkää sammalta! Jännitän keskivartalon kaikki lihakset kohdilleen, vaimea ääni alhaalta vinkkaa laittamaan varmistusta, mutta minulla on yksi ainoa ajatus päässäni: saada jalat ylös ja kaksin käsin tuosta puusta kiinni. Aah ja siinä se on ankkuripuu! Huu, että oli jännää! Mutta oli mahtavaa päästä ylös. Eihän se loppujen lopuksi edes niin vaikeaa ollut ;) Tärisevin käsin varmistan vielä ystäväni ylös. Alas laskeuduttuamme hyvä mieli valtaa ajatukset ja maha muoruaa ruokaa. Kesän ensimmäinen trädiliidi tehntynä, jee!
HeksuHelenat suuntaavat illaksi Rovaniemelle tapaamaan ystävää hyvää. Uni lämpimässä, pehmeässä kodissa maistuu ja aamukahvit saan juoda parhaassa naisseurassa. Pihalla pomppii muutama jänö ja tiedän, että reissu on ollut loistava jo tähän mennessä. Käymme vielä vähän harjoittelemessa liidausta Songassa, kunnes alkaa sataa ja on aika lähteä takaisin kohti kotia.
Mikä mainio reissu: naurua, tukea ja tahtoa tulvillaan.
Kiitos ystävät.
