Matkustuspäivän viimeisessä valossa kykenemme sumusta huolimatta tutkimaan seuraavan päivän kattauksen, joka tulisi olemaan Bogelva Kitdalenin perukoilla. Lähestymisajaksi arvioimme tunnin, tuossahan se on ihan tien vieressä. Kun seuraavana aamuna pohraamme norjalaisessa pusikossa kolmatta tuntia, toteamme joutuneemme mittakaavahuijauksen uhreiksi. Ei se mitään, huijaus on niin oikeutettu, että ei edes nolota. Kun pakituksen hetkellä olemme kiivenneet neljä köyden mittaa oletetun kolmen sijasta loppuun asti virutetuilla naruilla ja ainakin yksi jää jäljelle, alkaa jo hävettää miten jääräpäisesti sitä haluaa pitää kiinni aistiharhoistaan.
Mielikuvituksessa tunnin, tosielämässä kolmen tunnin lähestyminen Bogelvalle
Foto: Antti Hartikainen
Bogelva jää topittamatta, koska mies on vahvempi terästä. Juhan hakun Laser katkeaa kesken liidin melko kinkkisessä maastossa, mutta hienon huukkailuherkistelyn päätteeksi Tampereen takkutukka kampeaa ständikelpoiselle paikalle ja varmistaa meidät toteamaan, että ainut suunta on alaspäin.
Terä heikko, mies vahva
Foto: Antti Hartikainen
Ulla kakostelemassa Juhan hienoa, terätöntä huukkisekvenssiä uuteen universumiin
Foto: Antti Hartikainen
Pakitus harmittaa, mutta on myös helpotus täristyämme kylmässä viimassa koko päivän. Omasta toimintatarmostani on niin ikään terä katkennut. Suurin osa siitä on jäänyt jonnekin ruotsalaisen erämaan mytereihin ja loput olen tylsyttänyt Bogelvaan.
Härski osaa
Foto: Juha Sillanpää
Talvitelttailu on niiiiin menneen talven lumia
Ihan rapsakka reissun avauspäivä, onneksi meillä on leikkimökki Hattengin leirintäalueella. Siunattuja olkoot sen huokea 300 kruunun hinta yöltä, hintaan sisältyvä sauna ja hyvin varusteltu erillinen keittiö. Plus, että sijainti kiikkupaikkoja ajatellen on ihanteellinen. Kirottuja olkoot nihkeän nahkea teltta ja kökkimisen aiheuttamat koko kehon krampit sun muut kipu- ja v***tustilat. Ei käynyt kateeksi sitä Tamokin laakson tien syrjässä kyhjöttävää suomalaistelttaleiriä, varsinkaan kun lähipäivien sääennuste lupasi tiskirättejä Norjan taivaan tunnetusti hövelillä anteliaisuudella. Lycka till vaan Äärikiipeilijät, parin kilometrin päässä olisi leirintäaluekin. Taisivat edustaa sitä takametsien romantikkoa, joka kaipaa villiin luontoon vaikka kuinka lentäisi räntää absidiin. Oikeasti pirullinen ivamieleni johtuu Sarekin turneen auki rehottavista telttahaavoista. Sekä siitä, että alkuvuosien jääkiipeilyt tapahtuivat aina teltasta käsin, ja kutistuivat jäätyneiden kaapeleiden ynnä litimärkien olojen takia pariin hassuun päivään. Mukavuuden halua en aio syyttää, koska se ei selitä mökin tarvetta. Jos kyse olisi kermaperseisyydestä, emme tärisisi otsalampun valossa hyisellä putouksella nolla-asteisen veden liruessa kaula-aukosta sisään, tai konttaisi norjalaisessa koivikossa tisseihin asti upottavassa lumessa. Syy on teltassa värjöttelyn ja säätämisen takia rapistuva ulkoilumoraali, mikä ei voi olla heijastumatta kiipeilymotivaatioon. Kaiken lisäksi mutteripannun kanssa räplääminen ja puuron keitto on koko lailla joutuisampaa oikeassa keittiössä.
Paluu alkukantaisuuteen
Olin saanut hyvän kosketuksen villiin luontoon jo Sarekissa ja tuo olo sen kuin voimistui ytimissäni Lyngenin viikon aikana. Olen aina ulkoilureissujen jälkeen arvioinut muuan ilmiötä. Reissuilla kun tuppaa lähtemään aina käytös ja jutut lapasesta niin pahasti, että jälkikäteen ajatellen havaitsee taantuneensa alkukantaiselle tasolle. Tämä reissu ei tehnyt poikkeusta, vai mitä pitäisi ajatella siitä, että Gulliverin reitin ensimmäinen kirjain muuntuu puheessa K:ksi? Entä kun lähestymishaikin päätteeksi poseeraa ilman paitaa kainalokarvoineen valokuvassa? Mistä on kyse, kun iltakeskustelu käydään sieltä syvältä? Naissukupuolen edustajana joutuu tämän tästä hylkäämään omat ja muiden naisiin liittämät stereotypiat. Olen jo kauan sitten lopettanut murehtimisen moisesta ja omaksunut sen tavan elää ja hengittää, minkä parhaiten osaan: taantua ameeban tasolle aina silloin tällöin. Ei haittaa, anti mennä!
Setä paheksuu kainalokarvaekshibitiota
Foto: Antti Hartikainen
Kansanradion talvikiipeilyosaston tosikot ja veitikat
Kaapelit jäässä, kaikki jäässä, tästä lähtee laskeutuminen ilman otsavaloa
Foto: Antti Hartikainen
Lähdemme Lyngenistä takaisin ennakoitua aikaisemmin. Yllättäen Norjan sää ei ollutkaan kaunis ja aurinkoinen, vaikka esitteessä luvattiin. Jätämme Lyngenin kiitollisin mielin, kolme hyvää kiipeilypäivää kokeneina. Ensin häröiltiin Bogelvalla katkenneine terinemme, toinen kipaisu Nordkjosbotnin Piggsteinfossenilla (lähestymisen arvioimme taas alakanttiin) ja kolmannen päivän eeppinen Lyngseidetin avantoreissu. Siellä saimme maistaa vastoinkäymistihentymää parhaimmillaan. Lähtötilanne oli taas sama: Lähestyminen oli riittoisampi kuin aavistimme, putous näytti lyhyemmältä ja helpommalta kuin se oli, mutta märkyysindeksin suuruus paljastui vasta siinä vaiheessa, kun vesi huljusi sisään takin räppänöistä. Kaikki tämä tuntuu kuuluvan lajin luonteeseen; samoin otsalampun hyytyminen ennen laskeutumista ja joutuu laskeutumaan pimeässä, ja sen ainoan 22 cm:n ruuvin häviäminen (ja löytyminen), ja kun visiiri repsottaa toispuoleisesti, ja kun kiipeilytoverit kertovat huonoja alatyylisiä juttuja, ja kun he muuttavat mökkimme kaasukammioksi (minä en siihen osallistunut), ja kun he haluavat kuunnella melumusiikkia automatkoilla, ja kun he jaksavat säilyttää malttinsa silloinkin kun köydet ovat totaalisolmussa, ja kun he tekevät tästä kaikesta kokemisen arvoista. Omistettakoon tämä teksti näille tyypeille, maisemille ja rämettymisen ihanuudelle sekä sille, että ymmärrämme syvällisesti kakkostyypin hauskan. Vivat escaladas boreals!
