Norjalainen seireeni ja elämän tarkoitus

Prologi

En uskottele löytäneeni tarkoitusta elämälle, en kaihda siitä kirjoittamista kuitenkaan. Uskon Mika Waltarin ohjetta tutkia isoja asioita, ne kasvattavat tutkijaansa. Olen varmaan liian juhlallinen nyt, mutta verrattain yksinkertaisena otan nämäkin kuljetut kinttupolut ilolla vastaan. Samalla olen sangen iloinen huomatessani, että tematiikka sattumoisin liippaa kovin läheltä hakkukollegani Miran intohimoja. 

Tepertelen kämppää ympäriinsä kiimaisen kissan tavoin. Jännite on paisunut sisälläni heliumpallon lailla jo koko talvikauden. Jännite, jota vihaan ja rakastan samanaikaisesti. Tuli puhelu, jonka jälkeen keskittyminen poukkoilee seinille, eikä arjesta tule mitään. Unohdan maksaa laskut muistutuksista huolimatta ja piinaan ystävääni levottomilla himon monologeilla. Ystäväni kuuntelee kärsivällisesti ja tuijottaa epäuskoisena kun mouruan kaipaustani.

Maanantaiaamuna pyöräilen töihin ja luen aamuruuhkassa jumittavien autoilijoiden kasvoilta menneen viikonlopun monotoniset tapahtumat. Zombit vaeltavat taas töihin tänäkin maanantaina, katse lasittuneena, tylsistyneenä. Tuunatussa Bemarissa istuu Jape ja miettii kuinka saisi Lissun kellistettyä. Jape ei tajua, että muillakin on kellistämiseen liittyvät huolensa. Hänen olisi varmaan helpompi hengittää, jos sen käsittäisi. Huolellani on tarkoitus, elämälläni on tarkoitus (toki myös Japella). Juhlin sitä, vaikka pimppi jäätyy satulaan. Töissä en saa riuhtaistua itseäni läsnä olevien kirjoihin, vaikka teinit vittuilevat ja kuluttavat oppitunnin älypuhelintensa rämppäämiseen. Tunnollisimmat sentään viittaavat, kun utelen, mitä he tietävät Hitleristä. Blaa, blaa, blaa…olen ihan yhtä pihalla kuin hekin, ajatus ei hakeudu nyt opettamiseen vaan jonnekin aivan muualle.

Naapurin tuoreella äidillä on silmäpussit. Ne ovat syntyneet kunniallisesti vauvan hyssytyksestä. Omat silmäpussini syntyvät miettiessäni öisin miten saisin Sen. Miten saisin Sitä. Miten kaikki alkaisi esileikillä, etenisi kiihkeään huohotukseen, ja kliimaksin jälkeen päättyisi raukeaan, täysin tyhjään tilaan, tilaan, jossa makaisin vain ja tuijottaisin kuin zombit maanantairuuhkassa. Olisin tyytyväinen, että kestin kivun ja väsymyksen, että maanitteluni tepsivät, eikä tarvitsisi enää teperrellä.

Sitä varten olen hakannut hakkuja ja päätäni seinään, suostutellut ystäväni lintsaamaan yliopiston luennoilta, juossut, raahannut itseni kokoista reppua kuin mikäkin idiootti, suututtanut rakastettuni ja sitä kautta itseni. Sen hinnan olen valmis pulittamaan, sillä jos nyt saan jotain isoa, lakkaan vonkaamasta. Vai lakkaanko?   

Tälläkin tiellä on Japensa
C: Juha Sillanpää

Kaikkea se teettää.
C: Juha

Olen koittanut lähentyä Sitä varmaan siitä asti kun tajusin, että minussa olisi naista siihen. Nyt se seisoo uljaana kiikarien linsseissä ja paljastaa komeat kasvonsa meille. Sovimme silloin puhelimessa, että yrittäisimme kiivetä koillisfeissin, jota tähyämme. Nyt jaamme jännitteen, jonka armoilla olen kouristellut kaikki nämä viikot ja ottanut rutkasti yli varojeni univelkaa. Lähestymme hiljaisuuden vallitessa. Silmäparit vaihtavat kiikareita, seinä lähestyy. Alaosa on ainakin kunnossa, kippis! Lumikentät näyttävät ihan siedettäviltä, skål! Puolivälin kivinen ramppisysteemi on vähän kuivahko, mutta ehkä tehtävissä. Yläosan pikku sola on paksun lumen peittämä, skumppaamme lentää kärpänen! Kiikarit savuavat, kun tarkennamme lumikenttään. Tarjoilija kaataa paskaa pikariin, röyh! Epätoivo sumentaa silmät, mutta kirkas tosiasia on, että lunta on kerrostunut ilkeän näköisiksi kinoksiksi vanhan kerroksen päälle. Kinosten stabiliteetin testaaminen yli 800:n kiipeilymetrin jälkeen tietäisi pakkeja, jotka todennäköisesti päätyisivät ilmojen halki suoraan tonttiin. Nielen mieluummin pikarilliseni, kuin annan seireenin viedä. 

Kuin morsian

Juha ja Norjanharmaa

Rokken roll, rai rai

Lumikenkien suuri ystävä. Penteleet hajosivat ensimmäisellä lähestymisellä. Muutenkin ne sopivat parhaiten japanilaisturisteille tiellä kävelyyn.
C: Juha

Spinauttaa, grande!
C: Juha

Kaikki se lataus, liehittely ja mouruaminen valuu hankeen. Jännite latistuu ja menee pitkään ennen kuin hyväksyn tosiasian. Syljen sysimustaa sappea sisuksistani. Miksi en harrasta vaikka curlingia? Mikä tollukka on se, joka valitsee koko elämäntavakseen Norjan kelit ja epämääräiset olosuhteet. Niistä ei voi olla ikinä varma, kuin ei voi siitäkään oliko se ja se päätös oikea. Pohdimme pitkään, olemmeko hiiriä vai ihmisiä. Varmaan molempia. Täysiä hiiriä, mitä tulee hallitsemattomiin lumioloihin, ihmisiä mitä tulee ajatusten ja intohimojen säätämiseen päin uusia seiniä.

Meidän täytyy saada itsekunnioituksemme takaisin. Täytyy ajaa se vikisevä hiirulainen lossaan ja tallata päälle. Onnistumme siinä ja saamme kiivetyksi pari reittiä, joista toinen topitetaan eeppisissä lumilinko-oloissa, toinen lumituprussa. Ennen jäähyväisiä Norjalle pakitamme vielä kerran tahtoni päällä polkkaa tanssivan hiiren takia. Paskiainen.  

Kadonnutta tarkoitusta etsimässä.
C: Juha

Täällä on hyvä.
C: Juha

suoraan Vladimir Vysotskin laulusta Alpiniskamajaaaa!

Onneksi maitojunat on keksitty. Ostamme liput Rovaniemelle ja valjastamme Derbyhevoset Kokkosen Terhin lyriikoista inspiroituneina: Lusikka kauniiseen käteen, takaisin satulaan, kevyesti nousee askel. Elämällä on taas tarkoitus, hurraa Korouoma!

Kello on kolme aamulla, kun Peyman karauttaa ratsunsa pihaan. Olen niin täpinöissäni, että liskoilin koko yön. Ei haittaa, onpahan sitten rennompi ote hakusta. Metallican And justice for all rytkyttää auton kaiuttimissa (taas meillä on Japen kanssa samat intressit), kun haemme oikeudenmukaisuutta Norjan pettymysten jälkeen. Taktiikkana on ajaa oma auto Pajupuron kämpän parkkipaikalle ja hypätä siellä Peymanin kyytiin, joka nakkaa meidät lähtöpisteeseen. 

Otin silikonit ja aloitin raviurheilun
C: Peyman

Seisomme sivakat tanassa kello 5.20, kun Peyman jättää meidät perävalot vilkkuen. Mietin, mistä hänen kaltaisiaan ihmisiä oikein sikiää. Ei kukaan keskiverto azerbaidzhanilainen herää kahdelta aamulla viemään hulluja ystäviään keskelle korpea. Mutta Peyman ei ole keskiverto, Peyman on harvinaisuus, jota varten pitäisi perustaa suojeluohjelma.   

Yleisö hurraa villisti. Rouvashenkilöt ovat pukeutuneet leninkeihin ja valtaviin kukkahattuihin. Heidän kanssaan samppanjaa kilistelevät herrasmiehet nyökkäilevät korrektisti silintereissään. Vilkutamme iloisesti takaisin satuloistamme. On tullut jo pimeä, mutta sitkeä Derbyväki hurraa ja viskoo riisiä päällemme fanfaareiden soidessa taustalla. Maali häämöttää, enää muutama hapokas sivakanisku ja olemme Pajupurolla. Tsup! Maalinauha katkeaa ravattuamme 18 ja puoli tuntia, kiivettyämme 11 putousta ja hiihdettyämme umpihangessa reilut 12 kilometriä. Perillä meillekin tarjotaan jääkylmää samppanjaa ja vastaleivottuja tuulihattuja kaviaaritäytteellä. 

Epilogi

Ehkä Derbyssä kiipeily ei ollut se mikä irroitti mehut, eikä liioin vuorilta tuttu ja vinksahtaneella tavalla rakastamani spindrift, mutta päivän pituus ja kokonaishapokkuus ottivat tullia siten, että lopulta ymmärrän mitä olin ollut vailla. Olin ollut totaalirämettymisen, ponnistelun, epätoivon, toivon, ottamisen, antamisen ja itseni koettelun puutteessa. Huomasin kaivanneeni myös jaettua draivia ystäväni kanssa, joka oli Norjan retken jälkeen lähes yhtä tympiintynyt kuin minäkin. Ja vaikka Sen vuoren seiniin libidoni edelleen suuntautuu, tunnen ansainneeni lasittuneen katseen aamuliikenteessä, ja ilomielin jäädytän ahterini satulaan taas töihin pyöräillessäni.

Loppuhuomautus: Korouomaderbyn ajosta on tulossa huipputason videomateriaalia lähitulevaisuudessa, kopoti kop ja totoamaan!

Rakkaudesta reittiin.

- Vielä jonain päivänä mä kiipeän sen...
- Pitäisikö sun vaihtaa tohon helpompaan. Saatat saada siitä hyviä ideoita tohon sun projektiin.
- Ei, ku mä oon kato rakastunut. Mä oon rakastunut juuri tähän reittiin. Jos mä alan nyt työstämään jotain toista ja helpompaa, niin mä petän tän reitin. Tää on niin kuin parisuhde. Mä en voi päästää tästä irti, koska silloin mä en saa sitä ehkä ikinä..

Ja niinhän se olikin. Parisuhde. Itse asiassa hyvinkin verrattavissa parisuhteeseen. Tajusin sen vasta nyt tässä kirjoittaessani. Tunteet olivat hyvin pitkälti samanlaisia kuin joskus "oikeassa elämässä". Olenko mä sille tarpeeksi hyvä? Mitä voisin tehdä, että saisin sen itselleni? Mitä jos mä en ikinä saakaan ja tuhlaan elämääni näiden kysymysten tulvaan? Nämä samat kysymykset myllersivät mieltäni joskus aikaisemmin ollessani vainoharhainen ja hölmö, kun kuvittelin asioita, joita en saanut. Sain kuitenkin. Nyt viime vuonna alkanut suhde reittini kanssa herätti nämä samat tunteet.

Olin laput silmillä harjoitellut rakasta reittiäni yläköydessä. Vähän niin kuin tuijottelisit toista salaa aurinkolasien takaa ja yrität kaivaa esiin mitä tahansa tietoa, josta oppisit tuntemaan toista enemmän. Keskityt turhuuksiin, kun voisit mennä kysymään suoraan. Ylärissähän on turvallista ja siinä kiipeäminen on melko huoletonta. Ei tarvitse pelätä, eikä ottaa riskejä. Kunhan kiipeät, minkä jaksat, ja kun pumppaa, pyllistät ja köysi kiristyy. Vaikka kaikki muuvit oli käytännössä tehty, tosin useasti aina eri tavalla, oli jotenkin helppo taas seuraavalla kerralla tutustua reittiin köydessä roikkuen. Suurin ongelma oli kuitenkin ehkä siinä, että mietin jatkuvasti, kuinka pitkälle vielä jaksan, mutta en ikinä keskittynyt miettimään, miten itse asiassa saan sen. Olin kauan sinut reittini kanssa näin. Se oli mulle ok ja se oli kai sille reitillekin ok, kunnes aloin kaipaamaan enemmän. Sitä tahtoi jotenkin sitoutua enemmän ja ehkä halusin jotain muutosta. Pelkäsin kuitenkin ottaa sitä seuraavaa askelta, koska se askel oli jotenkin niin pitkä ja tuntematon. Ja piti riisua ne aurinkolasit pois silmiltä.

Olin heittänyt tämän kauden osalta hanskat tiskiin projektin suhteen. En mielestäni kelvannut sille juuri parantuneen käteni takia. Olin heikko ja pyllykin painoi – taas. Joulukuun lopulla sain kuitenkin mahdollisuuden mennä tekemään taas tuttavuutta tämän rakkauteni luokse. Ajattelin, että tuskin se siitä pahastuu, että edes vähän yritän. Oli oksettavan ihanaa nähdä tuttu jääpuikko ja tutut halkeamat. Tuttupa tuttu, en ole kesän jälkeen unohtanut. Päinvastoin. Tämä komistus on viilentänyt päätäni kesähelteillä ja hapottanut käsiäni pelkästä ajatuksesta, itkettänyt alkutalvesta ja tehnyt säröjä sydämeeni. Jälleennäkeminen herätti tunteet pintaan ja olin korviani myöten taas rakastunut, ja samalla pettynyt lähinnä itseeni.

Tämän vuoden ensimmäiset varovaiset lähestymiseni reittiin alkoivat – kumma kyllä – paremmin kuin olisin arvannutkaan. En tiedä, kumpi meistä alkoi lämmetä, mutta jotain edistystä tässä suhteessa alkoi tapahtua. Ihan kuin se olisi joskus katsonut välillä muakin syvälle silmiin ja vinkannut. Oli hyviä pätkiä ja huonoja pätkiä, mutta viime vuoden ylistelypyllistelyyn nähden olo tuntui paremmalta. Jokusen pyllistelypäivän jälkeen ulkopuoliset aloittivat hienovaraisen vihjailun mahdollisesta yrittämisestä ikään kuin tositarkoituksella. Säpsähdin ajatukseen.

-Enhän mä vielä voi.
-Miksi et?
-Kun mä en ole sitä vielä kertaakaan mennyt alhaalta ylös puhtaasti.
-Miksi pitäisi?Ehkä se menee sitten, kun sä et uskalla tippua köyteen.

Ja sitten se alkoi. Se tunne, jossa täriset armottomasti, mahaa väännetään rusetille, ohimolla jyskyttää, leukaluu vipattaa niin, ettei pysty nimeäsi sanomaan ääneen. Mua yritettiin vakuutella, että tippuminen on turvallista. No tottakai on. Hänkkiä ja ilmaa, mutta jos vaikka rauta takertuu köyteen ja puree köyden poikki tai jos tiputan hakun varmistajani olkapäähän terä edellä tai kiepsahdan köyden ympäri hirttäen itseni jostain raajasta roikkumaan!! Mitä vain voi tapahtua!

Olin kuitenkin rohkea. Lähdin yrittämään. Itse asiassa hyvinkin extempore-tyyliin. Edellisenä iltana ei punaviinipullon jälkeen tullut mieleenkään, että ottaisin seuraavana päivänä liidiyrkkää. Saatikka seuraavana aamuna, kun mahaa väänsi ja päätä vähän kolotti. Olin pakannut mukaan kolme vuotta vanhan eläkeläisköyteni, jolla ei enää olla oikein liidailtu. Olin kuitenkin jotenkin niin liidijärkytyksessä, etten edes tajunnut solmivani itseäni tähän paksuun pörröytyneeseen turrukkaan.

Ensimmäinen ”oikea” lähestymiseni tähän rakkauteen oli aika säälittävä. Vähän kun söisit ensitreffeillä spagettia jauhelihakastikkeessa. Istut epäluonnottoman jäykkänä, roiskit kastiketta rinnuksille, päästät hassuja ääniä ryystäessäsi pitkää spagettia suuhusi, joka ei ikinä lopu. Mokaat. Se on kiveen hakattu. Ja niin oli nytkin. Pelkäsin niin paljon, että olin muuttunut jännityksestä noin 30 cm lyhyemmäksi. Kaikki otteet olivat kaukana ja kyömyselkäisenä, ikään kuin koppakuoriaismaisessa asennossa, olin valmiina ottamaan vastaan sen hurjan tippumisen, jossa varmasti sattuu. Jännäkaasut lehahtivat ilmaan pörinällä ja posket hehkuivat kirjavina. Pääsin kruxin yläpuolelle ja tajusin, että mulla on edelleen voimaa. Kurkotin, mutta en ylettänyt seuraavan otteeseen. Koitin uudestaan ja tajusin jo tuottaneeni pettymyksen. Hyppäsin köyteen ja pelonsekavin tuntein havaitsin olevani edelleen hengissä.

Annoin itselleni ja hänelle lyhyen levon. Jokin itseluottamuksen ja rentouden aalto pyyhkäisi minut ja hetken koin olevani ihan ok tämän uudenlaisen lähestymistavan kanssa. Tippuminen teki hyvää ja pelko ei enää syönyt energiaa. Tovin keskittyessäni oli vuorossa toinen lähestyminen. Alku meni yhtä säheltäen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tyylipisteillä en olisi loistanut suorituksessa. Kun kallio-osuus alkoi, fiilis oli yllättävän hyvä, ja olin saanut nämä edellisen yrkän puuttuvat 30 cm takaisin. Kruxi. Meni. Kruxin jälkeisen siderit, klipit, otteettomat jalat, painavat Baruntset. Olin edelleen kalliossa kiinni ja puhuin itselleni. Rauhoittelin ja muistuttelin hengittämisen tärkeydestä. En puristanut hakkua ja ravistin käsiä. Lopusta ei saa tippua. Niin mulle oli sanottu. Vannotin myös, että jos nyt munaan tämän homman, en anna sitä itselleni ikinä anteeksi. Hissukseen, mutta itsevarmasti ankkuri läheni. Siinä se oli, ihan jo melkein nenän edessä. Muutama taktinen hakuton veto käsillä ja "KLIPPI". 

Tästä seurasi armoton hysteria! Kiljuin niin, että teerilaumat lehahtivat lentoon ja porot kaikkosivat juosten pois. Sitten tuli itku ja sydämeni pakahtui. Se oli nyt minun! Olin niin äärimmäisen onnellinen. Niin onnellinen, että tekisi mieli töissä kertoa työkavereille ja jumpassa pikkutytöille, kaupassa kassaneidille ja lenkkipolulla vastaantulijalle. Mutta ei ne tajua. Ei kukaan voi tajuta tätä, paitsi kiipeilijä, jolla on ollut projekti, jota se on mielessä pyöritellyt vuoden tai jopa vuosia ja sitten se yhteinen tie tulee päätökseen ja rakkauden köysi solmii sulkurenkaat sen ympärilleen, ja olette onnellisesti yhdessä. Usein tämän jälkeen tulee tietynlainen haikeus, mutta se tunne tästä meidän yhteisestä tarinasta puuttui. Olin toivonut jo niin paljon, että pääsen eteenpäin ja saan itselleni merkittävän reitin kiivettyä. Nyt se on tehty ja tälle tarinalle voidaan laittaa piste (tai sydän<3).

-Mira