Rakkaudesta reittiin.

- Vielä jonain päivänä mä kiipeän sen...
- Pitäisikö sun vaihtaa tohon helpompaan. Saatat saada siitä hyviä ideoita tohon sun projektiin.
- Ei, ku mä oon kato rakastunut. Mä oon rakastunut juuri tähän reittiin. Jos mä alan nyt työstämään jotain toista ja helpompaa, niin mä petän tän reitin. Tää on niin kuin parisuhde. Mä en voi päästää tästä irti, koska silloin mä en saa sitä ehkä ikinä..

Ja niinhän se olikin. Parisuhde. Itse asiassa hyvinkin verrattavissa parisuhteeseen. Tajusin sen vasta nyt tässä kirjoittaessani. Tunteet olivat hyvin pitkälti samanlaisia kuin joskus "oikeassa elämässä". Olenko mä sille tarpeeksi hyvä? Mitä voisin tehdä, että saisin sen itselleni? Mitä jos mä en ikinä saakaan ja tuhlaan elämääni näiden kysymysten tulvaan? Nämä samat kysymykset myllersivät mieltäni joskus aikaisemmin ollessani vainoharhainen ja hölmö, kun kuvittelin asioita, joita en saanut. Sain kuitenkin. Nyt viime vuonna alkanut suhde reittini kanssa herätti nämä samat tunteet.

Olin laput silmillä harjoitellut rakasta reittiäni yläköydessä. Vähän niin kuin tuijottelisit toista salaa aurinkolasien takaa ja yrität kaivaa esiin mitä tahansa tietoa, josta oppisit tuntemaan toista enemmän. Keskityt turhuuksiin, kun voisit mennä kysymään suoraan. Ylärissähän on turvallista ja siinä kiipeäminen on melko huoletonta. Ei tarvitse pelätä, eikä ottaa riskejä. Kunhan kiipeät, minkä jaksat, ja kun pumppaa, pyllistät ja köysi kiristyy. Vaikka kaikki muuvit oli käytännössä tehty, tosin useasti aina eri tavalla, oli jotenkin helppo taas seuraavalla kerralla tutustua reittiin köydessä roikkuen. Suurin ongelma oli kuitenkin ehkä siinä, että mietin jatkuvasti, kuinka pitkälle vielä jaksan, mutta en ikinä keskittynyt miettimään, miten itse asiassa saan sen. Olin kauan sinut reittini kanssa näin. Se oli mulle ok ja se oli kai sille reitillekin ok, kunnes aloin kaipaamaan enemmän. Sitä tahtoi jotenkin sitoutua enemmän ja ehkä halusin jotain muutosta. Pelkäsin kuitenkin ottaa sitä seuraavaa askelta, koska se askel oli jotenkin niin pitkä ja tuntematon. Ja piti riisua ne aurinkolasit pois silmiltä.

Olin heittänyt tämän kauden osalta hanskat tiskiin projektin suhteen. En mielestäni kelvannut sille juuri parantuneen käteni takia. Olin heikko ja pyllykin painoi – taas. Joulukuun lopulla sain kuitenkin mahdollisuuden mennä tekemään taas tuttavuutta tämän rakkauteni luokse. Ajattelin, että tuskin se siitä pahastuu, että edes vähän yritän. Oli oksettavan ihanaa nähdä tuttu jääpuikko ja tutut halkeamat. Tuttupa tuttu, en ole kesän jälkeen unohtanut. Päinvastoin. Tämä komistus on viilentänyt päätäni kesähelteillä ja hapottanut käsiäni pelkästä ajatuksesta, itkettänyt alkutalvesta ja tehnyt säröjä sydämeeni. Jälleennäkeminen herätti tunteet pintaan ja olin korviani myöten taas rakastunut, ja samalla pettynyt lähinnä itseeni.

Tämän vuoden ensimmäiset varovaiset lähestymiseni reittiin alkoivat – kumma kyllä – paremmin kuin olisin arvannutkaan. En tiedä, kumpi meistä alkoi lämmetä, mutta jotain edistystä tässä suhteessa alkoi tapahtua. Ihan kuin se olisi joskus katsonut välillä muakin syvälle silmiin ja vinkannut. Oli hyviä pätkiä ja huonoja pätkiä, mutta viime vuoden ylistelypyllistelyyn nähden olo tuntui paremmalta. Jokusen pyllistelypäivän jälkeen ulkopuoliset aloittivat hienovaraisen vihjailun mahdollisesta yrittämisestä ikään kuin tositarkoituksella. Säpsähdin ajatukseen.

-Enhän mä vielä voi.
-Miksi et?
-Kun mä en ole sitä vielä kertaakaan mennyt alhaalta ylös puhtaasti.
-Miksi pitäisi?Ehkä se menee sitten, kun sä et uskalla tippua köyteen.

Ja sitten se alkoi. Se tunne, jossa täriset armottomasti, mahaa väännetään rusetille, ohimolla jyskyttää, leukaluu vipattaa niin, ettei pysty nimeäsi sanomaan ääneen. Mua yritettiin vakuutella, että tippuminen on turvallista. No tottakai on. Hänkkiä ja ilmaa, mutta jos vaikka rauta takertuu köyteen ja puree köyden poikki tai jos tiputan hakun varmistajani olkapäähän terä edellä tai kiepsahdan köyden ympäri hirttäen itseni jostain raajasta roikkumaan!! Mitä vain voi tapahtua!

Olin kuitenkin rohkea. Lähdin yrittämään. Itse asiassa hyvinkin extempore-tyyliin. Edellisenä iltana ei punaviinipullon jälkeen tullut mieleenkään, että ottaisin seuraavana päivänä liidiyrkkää. Saatikka seuraavana aamuna, kun mahaa väänsi ja päätä vähän kolotti. Olin pakannut mukaan kolme vuotta vanhan eläkeläisköyteni, jolla ei enää olla oikein liidailtu. Olin kuitenkin jotenkin niin liidijärkytyksessä, etten edes tajunnut solmivani itseäni tähän paksuun pörröytyneeseen turrukkaan.

Ensimmäinen ”oikea” lähestymiseni tähän rakkauteen oli aika säälittävä. Vähän kun söisit ensitreffeillä spagettia jauhelihakastikkeessa. Istut epäluonnottoman jäykkänä, roiskit kastiketta rinnuksille, päästät hassuja ääniä ryystäessäsi pitkää spagettia suuhusi, joka ei ikinä lopu. Mokaat. Se on kiveen hakattu. Ja niin oli nytkin. Pelkäsin niin paljon, että olin muuttunut jännityksestä noin 30 cm lyhyemmäksi. Kaikki otteet olivat kaukana ja kyömyselkäisenä, ikään kuin koppakuoriaismaisessa asennossa, olin valmiina ottamaan vastaan sen hurjan tippumisen, jossa varmasti sattuu. Jännäkaasut lehahtivat ilmaan pörinällä ja posket hehkuivat kirjavina. Pääsin kruxin yläpuolelle ja tajusin, että mulla on edelleen voimaa. Kurkotin, mutta en ylettänyt seuraavan otteeseen. Koitin uudestaan ja tajusin jo tuottaneeni pettymyksen. Hyppäsin köyteen ja pelonsekavin tuntein havaitsin olevani edelleen hengissä.

Annoin itselleni ja hänelle lyhyen levon. Jokin itseluottamuksen ja rentouden aalto pyyhkäisi minut ja hetken koin olevani ihan ok tämän uudenlaisen lähestymistavan kanssa. Tippuminen teki hyvää ja pelko ei enää syönyt energiaa. Tovin keskittyessäni oli vuorossa toinen lähestyminen. Alku meni yhtä säheltäen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tyylipisteillä en olisi loistanut suorituksessa. Kun kallio-osuus alkoi, fiilis oli yllättävän hyvä, ja olin saanut nämä edellisen yrkän puuttuvat 30 cm takaisin. Kruxi. Meni. Kruxin jälkeisen siderit, klipit, otteettomat jalat, painavat Baruntset. Olin edelleen kalliossa kiinni ja puhuin itselleni. Rauhoittelin ja muistuttelin hengittämisen tärkeydestä. En puristanut hakkua ja ravistin käsiä. Lopusta ei saa tippua. Niin mulle oli sanottu. Vannotin myös, että jos nyt munaan tämän homman, en anna sitä itselleni ikinä anteeksi. Hissukseen, mutta itsevarmasti ankkuri läheni. Siinä se oli, ihan jo melkein nenän edessä. Muutama taktinen hakuton veto käsillä ja "KLIPPI". 

Tästä seurasi armoton hysteria! Kiljuin niin, että teerilaumat lehahtivat lentoon ja porot kaikkosivat juosten pois. Sitten tuli itku ja sydämeni pakahtui. Se oli nyt minun! Olin niin äärimmäisen onnellinen. Niin onnellinen, että tekisi mieli töissä kertoa työkavereille ja jumpassa pikkutytöille, kaupassa kassaneidille ja lenkkipolulla vastaantulijalle. Mutta ei ne tajua. Ei kukaan voi tajuta tätä, paitsi kiipeilijä, jolla on ollut projekti, jota se on mielessä pyöritellyt vuoden tai jopa vuosia ja sitten se yhteinen tie tulee päätökseen ja rakkauden köysi solmii sulkurenkaat sen ympärilleen, ja olette onnellisesti yhdessä. Usein tämän jälkeen tulee tietynlainen haikeus, mutta se tunne tästä meidän yhteisestä tarinasta puuttui. Olin toivonut jo niin paljon, että pääsen eteenpäin ja saan itselleni merkittävän reitin kiivettyä. Nyt se on tehty ja tälle tarinalle voidaan laittaa piste (tai sydän<3).

-Mira