Norjalainen seireeni ja elämän tarkoitus

Prologi

En uskottele löytäneeni tarkoitusta elämälle, en kaihda siitä kirjoittamista kuitenkaan. Uskon Mika Waltarin ohjetta tutkia isoja asioita, ne kasvattavat tutkijaansa. Olen varmaan liian juhlallinen nyt, mutta verrattain yksinkertaisena otan nämäkin kuljetut kinttupolut ilolla vastaan. Samalla olen sangen iloinen huomatessani, että tematiikka sattumoisin liippaa kovin läheltä hakkukollegani Miran intohimoja. 

Tepertelen kämppää ympäriinsä kiimaisen kissan tavoin. Jännite on paisunut sisälläni heliumpallon lailla jo koko talvikauden. Jännite, jota vihaan ja rakastan samanaikaisesti. Tuli puhelu, jonka jälkeen keskittyminen poukkoilee seinille, eikä arjesta tule mitään. Unohdan maksaa laskut muistutuksista huolimatta ja piinaan ystävääni levottomilla himon monologeilla. Ystäväni kuuntelee kärsivällisesti ja tuijottaa epäuskoisena kun mouruan kaipaustani.

Maanantaiaamuna pyöräilen töihin ja luen aamuruuhkassa jumittavien autoilijoiden kasvoilta menneen viikonlopun monotoniset tapahtumat. Zombit vaeltavat taas töihin tänäkin maanantaina, katse lasittuneena, tylsistyneenä. Tuunatussa Bemarissa istuu Jape ja miettii kuinka saisi Lissun kellistettyä. Jape ei tajua, että muillakin on kellistämiseen liittyvät huolensa. Hänen olisi varmaan helpompi hengittää, jos sen käsittäisi. Huolellani on tarkoitus, elämälläni on tarkoitus (toki myös Japella). Juhlin sitä, vaikka pimppi jäätyy satulaan. Töissä en saa riuhtaistua itseäni läsnä olevien kirjoihin, vaikka teinit vittuilevat ja kuluttavat oppitunnin älypuhelintensa rämppäämiseen. Tunnollisimmat sentään viittaavat, kun utelen, mitä he tietävät Hitleristä. Blaa, blaa, blaa…olen ihan yhtä pihalla kuin hekin, ajatus ei hakeudu nyt opettamiseen vaan jonnekin aivan muualle.

Naapurin tuoreella äidillä on silmäpussit. Ne ovat syntyneet kunniallisesti vauvan hyssytyksestä. Omat silmäpussini syntyvät miettiessäni öisin miten saisin Sen. Miten saisin Sitä. Miten kaikki alkaisi esileikillä, etenisi kiihkeään huohotukseen, ja kliimaksin jälkeen päättyisi raukeaan, täysin tyhjään tilaan, tilaan, jossa makaisin vain ja tuijottaisin kuin zombit maanantairuuhkassa. Olisin tyytyväinen, että kestin kivun ja väsymyksen, että maanitteluni tepsivät, eikä tarvitsisi enää teperrellä.

Sitä varten olen hakannut hakkuja ja päätäni seinään, suostutellut ystäväni lintsaamaan yliopiston luennoilta, juossut, raahannut itseni kokoista reppua kuin mikäkin idiootti, suututtanut rakastettuni ja sitä kautta itseni. Sen hinnan olen valmis pulittamaan, sillä jos nyt saan jotain isoa, lakkaan vonkaamasta. Vai lakkaanko?   

Tälläkin tiellä on Japensa
C: Juha Sillanpää

Kaikkea se teettää.
C: Juha

Olen koittanut lähentyä Sitä varmaan siitä asti kun tajusin, että minussa olisi naista siihen. Nyt se seisoo uljaana kiikarien linsseissä ja paljastaa komeat kasvonsa meille. Sovimme silloin puhelimessa, että yrittäisimme kiivetä koillisfeissin, jota tähyämme. Nyt jaamme jännitteen, jonka armoilla olen kouristellut kaikki nämä viikot ja ottanut rutkasti yli varojeni univelkaa. Lähestymme hiljaisuuden vallitessa. Silmäparit vaihtavat kiikareita, seinä lähestyy. Alaosa on ainakin kunnossa, kippis! Lumikentät näyttävät ihan siedettäviltä, skål! Puolivälin kivinen ramppisysteemi on vähän kuivahko, mutta ehkä tehtävissä. Yläosan pikku sola on paksun lumen peittämä, skumppaamme lentää kärpänen! Kiikarit savuavat, kun tarkennamme lumikenttään. Tarjoilija kaataa paskaa pikariin, röyh! Epätoivo sumentaa silmät, mutta kirkas tosiasia on, että lunta on kerrostunut ilkeän näköisiksi kinoksiksi vanhan kerroksen päälle. Kinosten stabiliteetin testaaminen yli 800:n kiipeilymetrin jälkeen tietäisi pakkeja, jotka todennäköisesti päätyisivät ilmojen halki suoraan tonttiin. Nielen mieluummin pikarilliseni, kuin annan seireenin viedä. 

Kuin morsian

Juha ja Norjanharmaa

Rokken roll, rai rai

Lumikenkien suuri ystävä. Penteleet hajosivat ensimmäisellä lähestymisellä. Muutenkin ne sopivat parhaiten japanilaisturisteille tiellä kävelyyn.
C: Juha

Spinauttaa, grande!
C: Juha

Kaikki se lataus, liehittely ja mouruaminen valuu hankeen. Jännite latistuu ja menee pitkään ennen kuin hyväksyn tosiasian. Syljen sysimustaa sappea sisuksistani. Miksi en harrasta vaikka curlingia? Mikä tollukka on se, joka valitsee koko elämäntavakseen Norjan kelit ja epämääräiset olosuhteet. Niistä ei voi olla ikinä varma, kuin ei voi siitäkään oliko se ja se päätös oikea. Pohdimme pitkään, olemmeko hiiriä vai ihmisiä. Varmaan molempia. Täysiä hiiriä, mitä tulee hallitsemattomiin lumioloihin, ihmisiä mitä tulee ajatusten ja intohimojen säätämiseen päin uusia seiniä.

Meidän täytyy saada itsekunnioituksemme takaisin. Täytyy ajaa se vikisevä hiirulainen lossaan ja tallata päälle. Onnistumme siinä ja saamme kiivetyksi pari reittiä, joista toinen topitetaan eeppisissä lumilinko-oloissa, toinen lumituprussa. Ennen jäähyväisiä Norjalle pakitamme vielä kerran tahtoni päällä polkkaa tanssivan hiiren takia. Paskiainen.  

Kadonnutta tarkoitusta etsimässä.
C: Juha

Täällä on hyvä.
C: Juha

suoraan Vladimir Vysotskin laulusta Alpiniskamajaaaa!

Onneksi maitojunat on keksitty. Ostamme liput Rovaniemelle ja valjastamme Derbyhevoset Kokkosen Terhin lyriikoista inspiroituneina: Lusikka kauniiseen käteen, takaisin satulaan, kevyesti nousee askel. Elämällä on taas tarkoitus, hurraa Korouoma!

Kello on kolme aamulla, kun Peyman karauttaa ratsunsa pihaan. Olen niin täpinöissäni, että liskoilin koko yön. Ei haittaa, onpahan sitten rennompi ote hakusta. Metallican And justice for all rytkyttää auton kaiuttimissa (taas meillä on Japen kanssa samat intressit), kun haemme oikeudenmukaisuutta Norjan pettymysten jälkeen. Taktiikkana on ajaa oma auto Pajupuron kämpän parkkipaikalle ja hypätä siellä Peymanin kyytiin, joka nakkaa meidät lähtöpisteeseen. 

Otin silikonit ja aloitin raviurheilun
C: Peyman

Seisomme sivakat tanassa kello 5.20, kun Peyman jättää meidät perävalot vilkkuen. Mietin, mistä hänen kaltaisiaan ihmisiä oikein sikiää. Ei kukaan keskiverto azerbaidzhanilainen herää kahdelta aamulla viemään hulluja ystäviään keskelle korpea. Mutta Peyman ei ole keskiverto, Peyman on harvinaisuus, jota varten pitäisi perustaa suojeluohjelma.   

Yleisö hurraa villisti. Rouvashenkilöt ovat pukeutuneet leninkeihin ja valtaviin kukkahattuihin. Heidän kanssaan samppanjaa kilistelevät herrasmiehet nyökkäilevät korrektisti silintereissään. Vilkutamme iloisesti takaisin satuloistamme. On tullut jo pimeä, mutta sitkeä Derbyväki hurraa ja viskoo riisiä päällemme fanfaareiden soidessa taustalla. Maali häämöttää, enää muutama hapokas sivakanisku ja olemme Pajupurolla. Tsup! Maalinauha katkeaa ravattuamme 18 ja puoli tuntia, kiivettyämme 11 putousta ja hiihdettyämme umpihangessa reilut 12 kilometriä. Perillä meillekin tarjotaan jääkylmää samppanjaa ja vastaleivottuja tuulihattuja kaviaaritäytteellä. 

Epilogi

Ehkä Derbyssä kiipeily ei ollut se mikä irroitti mehut, eikä liioin vuorilta tuttu ja vinksahtaneella tavalla rakastamani spindrift, mutta päivän pituus ja kokonaishapokkuus ottivat tullia siten, että lopulta ymmärrän mitä olin ollut vailla. Olin ollut totaalirämettymisen, ponnistelun, epätoivon, toivon, ottamisen, antamisen ja itseni koettelun puutteessa. Huomasin kaivanneeni myös jaettua draivia ystäväni kanssa, joka oli Norjan retken jälkeen lähes yhtä tympiintynyt kuin minäkin. Ja vaikka Sen vuoren seiniin libidoni edelleen suuntautuu, tunnen ansainneeni lasittuneen katseen aamuliikenteessä, ja ilomielin jäädytän ahterini satulaan taas töihin pyöräillessäni.

Loppuhuomautus: Korouomaderbyn ajosta on tulossa huipputason videomateriaalia lähitulevaisuudessa, kopoti kop ja totoamaan!