Helsetur – Matka Thanatoksen pauloista harmoniaan

Paksukalloisena junttina olen systemaattisesti vastustanut konseptiliikuntaa ja pitänyt terveyslomia Yogi teepusseista elämänviisautensa ammentavien, turhamaisten ja elämäänsä kyllästyneiden tylsimysten hommana. Ajatus ohjatussa jumpassa hikoilusta jonkun mikrofoniin tahtia huutavan trikoomimmin komennossa on ollut aina painajaismainen. Jumppakouluni aerobickurssillakin olin askelissa neljä tahtia jäljessä tai muuten vain sekaisin. Jouduin ottamaan tukitunteja selviytyäkseni näyttökokeesta, jonka armosta pääsin läpi, vaikka askel ei preppauksesta huolimatta biittiin osunutkaan. Ennakkoluuloja ovat niin ikään paisuttaneet piinaavat ponnahdusikkunat, joiden kirkuva viesti kehottaa naisia hemmottelemaan itseään työntymällä omena suussaan höyryävään mineraalipitoiseen altaaseen kiehumaan kuin kannibaalien keittoastiaan konsanaan. Ihan vakavasti otettavat mediatkin julkaisevat ”tutkimustuloksia”, joiden mukaan salaatin syönti lisää terveitä elinvuosia, jopa vähentää kuoleman riskiä. On vain vaikuttanut siltä, että taas joku nutrijumala paasaa tärykalvot tohjoksi kuinka raakoja turnipsin naatteja syömällä elää ikuisesti. 

Mutta niin, aina voi muuttua vähemmän epäluuloiseksi – aina voi kultivoitua ravintorikkaaseen suuntaan ja hakea tasapainoisempaa elämänasennetta Norjan Wellnesslomilta. Jokaisella meillä Thanatoksen* riivaamilla luulisi olevan riittävästi syitä panostaa terveydelliseen elämäntapaan kun ynnätään riskialttiin elämämme potentiaalia päättyä äkisti ja harmittavan aikaisin. James Hetfieldkin on oivaltanut elämänvalintojemme merkityksen Franticissa ”my lifestyle determines my deathstyle”. Me otimme terveysasiat tosissamme tasapainottaaksemme kuoleman- ja elämänvietin välistä epäsuhtaa hieman kestävämpään suuntaan ja testasimme erilaisia hemmotteluhoitoja, joita jokaisen itsestään huolta pitävän naisen tulisi kesälomillaan ottaa.

Pohjois-Norja ei mainosta itseään Pärnun kaltaisena terveyslomakohteena, enkä ole ajatellut kiipeilyllisesti orientoituneiden kesälomiemme terveysvaikutuksia. En, vaikka riittävän monta mutakylpyä on Kallen leirissä otettu. Terveydellisen teemamatkamme ensimmäiseksi kohteeksi valittiin Baugen. Olimme kuulleet, että siellä järjestetään Body Pump tunteja raikkaan ysäri euroteknon tahtiin. Halutessaan sai valita Kombattunnin, joka sisälsi vähän rokimpaa tykitystä. Jumpan nimi on Rena ragna rok, eikä sille ollut tällä lomalla vielä mitään asiaa. Jo alkulämmittely majalle noustessa meni v-askelta kivikossa steppaillen. Muistuivat mieleen Jumppa-akatemian steppilaudat, joille piti osua tietyllä musiikin iskulla. Vaikka rytmitajua ei suuresti vaadittu, Grötfjordin louhikkoisella steptunnilla oli kaikkiaan hooceempi meininki kuin akatemia-aikoina osasin edes kuvitella.

Baugenin pumppitunnit ovat siitä vähän kieroutuneita, että niillä alkeis-ja jatkokurssi sisältyy usein samaan liikuntatuokioon. Session alussa harjoitellaan lukuisia ilmeisiä heikkouksia seuraten irtofleikkien väistelyä kunnes varsinainen kokovartaloprässi alkaa. Valitsimme alkuun Jane Fonda -henkisen Tjempediedret jumpan. Aika jatkuvaluontoisen dihistelyn nostaessa hikipisarat otsalle, kaipailin neonväristä hikipantaa. Valkoiset säärystimet saisi Jane pitää itsellään. Wellnessin ideaan kuuluu, että ohjelmassa on myös mielen rentoutumisharjoituksia. Siinä reilusti run outia keränneenä, kyynärvarret ja koko kroppa väsymyksestä vapisten, voi korvien välissään hakeutua Yogi-teepusseista tuttuihin mielentiloihin: ” Running out on a thin fingercrack is just a glimpse of our eternal harmony” tai: ”finding a piece of mind balances our body in perfection”. Periaatteessa konsepti toimi hyvin, joskin pienenä riitasointuna mielen ja kehon balanssiharjoituksessa oli epäsuhta Pandoran jumpseen ja teepussitilojen välillä.

Tsemppidihistelemässä Jane Fondan tahtiin. Foto: Boel

 

Baugenilla syntyneet vartalopumpit oli saatava jotenkin aukeamaan ennen seuraavaa hemmottelua. Topokirjassa ei kerrota Stibergin mahdollisuuksista wellnessmatkaajalle, mutta se vihjaa kuitenkin halkeamakäsittelyn nimeltä Helkroppsmassage löytyvän sieltä. Harmittavasti limaisen jäkälän peittämä lappu oli isketty luukulle ja jäimme paitsi kokovartalohierontaa. Onneksi kekseliäs ystäväni neuvoi, että vartalon voi runnoa muihinkin räppänöihin, ja niissä saa samalla nuorentavan kuorinnan. Hyvin Stiberg meitä kuorikin. Pääsin eroon lopuista kovettumista sormien päissä aina orvaskettä myöten ja saimme yllemme muodikkaat leopardikuvioiset nahkahousut. Tarkemmin katsottuna ihoa kirjoivat mustan ja lilan väriset läiskät nilkoista nivusiin. Oltiinkin Boelin kanssa vain wannabe muodikkaita. Vaiko sittenkin Trendsettereitä? (Tuskinpa vain, luulinhan aina viime kevääseen asti, että termillä tarkoitetaan muodikasta koirarotua.)

Täältä niitä leopardikuoseja saa. Foto: Fredrik

...mankkapussikin sävysävyyn. Foto: Fredrik

Helseturin kenties tärkein on ravinto. Nautimme sopivassa suhteessa mineraaleja ulkoisesti kalliosta. Boel oli jostain lukenut, että istuminen vuonon rantakalliolla takapuoli paljaana auttaa elintärkeitä mineraaleja imeytymään ihohuokosten kautta sisäeritysjärjestelmään ja siten ylläpitämään mm. haiman ja maksan optimaalista palautejärjestelmää. Terveyssyistä Helseturimme kossut juotiin sitten housut kintuissa turkoosiin mereen tuijotellen. 

White trash på Helsetur

Terveysvaikutteiset mineraalit Baugenilta suoraan sisäeritykseen

. Foto: Boel

Mineraaleja lukuun ottamatta, osan ravinnosta täytyy kiertää vatsan kautta. Nutritietoisina meillle oli selvää omega 3 rasvahappojen terveellisyys. Narvikin Rema tusenin roskapönttöjen uumenista sukellettu kylmäsavulohi piti huolen, ettei jääty vajaiksi aivotoimintaa edistävistä rasvoista. Reman roskiksesta löytyi myös norjalaista terveysruokaa, Frokost Salat -nimistä valmistetta vähän vihreää lautaselle tuomaan. Tässä ainesosat: Mager ostemasse, rapsolje, vann, eggeplomme, erilaisia bentsoaatteja ja sorbaatteja, salt, sitten varsinaiset salaattiainekset: lökpulver, gresslök, selleriekstrakt, krydder.

Ainakaan en kärsinyt omega kolme -vajareista. Foto: Boel

Eikä Boelkaan

Norjalaisilla on näköjään vähän sarkastinen ote näihin terveysasioihin. Lapplunk -body massage hoidossa turvavaijerin ja karbiinihakojen kanssa ei tarvitse sählätä turhaan. Yhtä rataa kohden saa pari kolme koukkua, ja osa niistä on talon omia puhki ruostuneita tappeja. Hyvällä huumorilla kaikesta kuitenkin selviää. Vielä jaksaa! Vielä jaksaa!

Trendiä setittämässä sarkastisille terveysstandardeille hymähdellen. Foto: Fredrik

Lapplunk hälsar Finlandssvenska Rapellklubben. Fredrik navigerar uppe på Lappvikstinden.

Boel från Finlandssvenska Rapellklubben hälsar Lapplunk

Palautumisen tärkeydestä puhutaan paljon, mutta harva malttaa jäädä leiriin palautumaan kun kaikkien universumin lakien vastaisesti Pohjois-Norjassa on kiipeilyloman aikaan täysi auringonpaiste. Me kokeilimme palautumiseen kylmäkuuma -hoitoa. Kylmäosuuden olin nauttinut jo talvella Sarekissa, nyt oli kuuman vuoro. Ja hyvin Sarekissa umpijäähän karahtanut järjestelmä sulikin suljetussa teltassa, auringon helottaessa koko voimallaan.

Kylmähoitoa Ellin sormille

Kyllä on virkistynyt olo Helseturin jälkeen! Jane Fondan tsemppihuudahdukset korvissa soiden palaan taas Rollon arkeen - niin kuin terveyslomilta kuuluukin - uutena ihmisenä, elämän- ja kuolemanvietin välisen tasapainon löytäneenä. 

* Freud on määritellyt Thanatoksen eli kuolemanvietin, pyrkimyksesksi kohti tuhoa ja lopullista liikkumattomuutta. Esim. ääriliikkeiden harrastama totaalinen tuhoaminen on sen ilmentymä. Kerrotaan myös, että vaarallisiin extreme-lajeihin sisältyy tiedostamattomia, usein itsetuhoisia motiiveja. Kreikkalaisessa mytologiassa Thanatos on kuoleman henkilöitymä, pimeyden poika. Baugenilla Pohjois-Norjassa Thanatos on uljas halkeamalinja. Sen kiipeämisen uskotaan johtavan elävämpään elämään ja toimivan pystyynkuolemisen vastalääkkeenä.

Pystyssä elävät

 

Farewell to winter - one more visit to the ice mania of season 2014

It is again the time of the year when the road sides look ugly and the local newspaper's text message section fills up with anger against dog shit. Sweet, at least the newspaper's cash flow turns happier and happier even though those gutter activists are striving a misery of their life times.

 In our family we also took part in this post winter revealallshit party by adopting two abandoned bikes from the ditch. Now one of them called Punky Pirate is running smoothly as I bike to work to give very important lessons on verb conjugation in Swedish. Coughing and spitting road dust from the deepest structures of my lungs I curse out loud and instead of Swedish grammar, let my mind travel to completely other stuff – to the memories of the past winter season, just to put the sadness into some perspective. And if it helped at all, I would  also be typing pissed off sms to the local paper because there is nothing worse for a winter climber than the stupid spring.

 

Photo: Emma Patrignani

This winter I tried to put effort in climbing something that would look and sound cool in a Facebook update. I already saw my confidence rising up simultaniously with the liking thumbs. But just like in all other winters, I didn't see anything worth publishing but some immature crap about adulthood and twisted love epics in Hakkuhelenat. What is comforting though is the realisation that there is plenty of space in this digital sewerage system called blog. As a result, compared to the flashy trip reports with grades inhumano, my stories from the past winter season lack numbers because there wouldn't be much to type about and, secondly, how do you put number tags on experiences that happen and find their meanings mostly in between one's ears and not in front of the number curious public?

If there were not the ravens and the shoutings of encouragement from under the visor equipped orange helmet, based on the drumming that I heard in my ears I probably would have believed that I am participating a hard core techno rave. But on that occasion I was running it out on a rotten thin ice in my ski boots that I hadn't tested on such surfaces before. At the top belaying my friend the techno beat calmed down just to give way to my beloved climbing partner's friendly mouth: ”You goddamn crazy bitch!”. I took it as an honour since his difficulties as a seconder couldn't have occured because of the plentitude of tricky placements. But numbers? No idea. Maybe somewhere exists a solid grading system for the rotten ice that hardly sticks on the rock but it is then something I have never heard about. In normal winters when that ice fall is at her fattest, she can be climbed in 15 minutes, singing happy happy joy joy songs. In the guide book the grade of this line is WI 4, pretty straightforward grandma ice. So what should one declare now? Or put in Fb? Even the biceps are not visible in the winter climbing pictures and that is really tragic: So much hard work on growing them by aimlessly hanging from the ice axes and then no one can see the results.

Aiming at type two fun - at something that is fun afterwards

Think it was in February as I felt that now with the over grown confidence and biceps I could finally climb The mixed line that consisted of some pretty hard pulling on thin ice on an overhang and as usual on winter trad lines, with psychological protection. Putting long story short: The line that had been taking my piece of mind for weeks just deteriorated in the unexpected February heat wave and left me again without glorious moments of despair and disbelief that one gets on that sort of climbs.

Weeks rolled by and I recovered from several disappointments caused by the enormous gap between dreams and reality. This season the gap was majorily consisting of bitchy weather and projects that were literally melting under the picks. One fine Saturday in April though it was time to saddle the Derby horses again and get psyched by Metallica. My friend had already got inspired by Juha's and mine culture historical Derby last year and stated that we should go for it again. In addition to being part of Korouoma climbing culture he wanted to talk to spruces again as he had once done having stayed awake for too long time because of some patriotic marching excercises those young guns are put in. The reasons for our intentional deprivation weren't quite as noble but one cannot refuse if someone wants to get acquainted with hallucinatory mind states and still be able to climb ice. That is something your conventional junkey cannot do so better be cautious when comparing ice climbing to drug addiction.

The weapons of the Derby 2014

In comparison to last year's bulky conditions the ice falls now seemed anorexic. We figured the Derby would offer us a full board of existential questions of our what-, where,- and why abouts. The definite highlights of that board were the toughest ones: Sikariporras, Sudenhammas and Tuulentie. But like it quite often is, the most fulfilling are the lines that one needs to struggle with and accept some crap in the pants. After those experiences the official guidebook grades serve really well as toilet paper.

Sikariporras had shrunk so much we first skied past it thinking it cannot be that one. But it was and it offered some immemorable moments of type two fun as we finally sighed of relief at the top. 

Sikariporras suffering anorexia

The glorious ride through the canyon rolled on. Sudenhammas had a good day and was smiling at us. Pity that the happiness wasn't of reciprocal sort. She might have just been sarcastic but I found it intimidating that her smile was in a spot that I had just screwed four protections underneath and had to climb past that smile without hitting it. And all I wanted was to hit her smiling face. Hard.

The miss happy face

Photo: Joni Ylänkö 

At Tuulentie we had been on the move since forever and somehow the idea of climbing that icicle didn't motivate all that much. But we knew Derby wasn't Derby without climbing Tuulentie so I Put on the battle face and went for it. The icicle that had seen several melting periods and refreezing periods had her moods. Also suffering of my own periods we gained a mutual understanding with her and she didn't refuse my gentle tapping on her fragile surface. Topping out in the darkening evening and looking out in the valley we stood there with the ever loyal belay slave, calm and silent from inside and outside. 

After the last ice fall (previously unclimbed in Derby) around midnight the techno beat inside went down but what then took place was the drum rhythm at the background. It was the rhythm that had supported us the whole season in a form of heated sauna and great meals after dragging our asses back from Korouoma and whatever crazy trip we returned home from. Now in the Derby that backbone had established a Pop-up restaurant at Pajupuro hut waking up every half an hour to add more fire wood to the stove to keep the meal warm. After having climbed 10 ice falls we finally reached the hut around 2 am. We had been awake almost 24 hours and eaten some Raw Bites during the day, and if most of the ice had deteriorated, so had our shapes. And as all the (guitar) solos, bass and singing went mute, the solid beat of the drums remained – drums that never can be thanked enough.

Pop-up restaurant of Pajupuro

Thank you dear Drummer for putting it up with the mad winter pursuits that made us close the home door so many times in front of your worried eyes, mountains of ice axes, crampons and smelly clothes everywhere, empty promises of cleaning it all tomorrow and listening to my sometimes tormented, sometimes over excited conceptions about winter climbing.

This is to you.

"You never know whom you might come across in the wilderness. One has to look good, who cares about frost and darkness" T. Kauppinen

To refresh the memory of Derby 2013: https://www.youtube.com/watch?v=4KRDTCoxOmU

And to see the yllätysvideo of Derby 2014, here is the direct link: http://www.youtube.com/watch?v=edqTWBo6DYs&feature=youtu.be

 

Vakosamettihousuinen myytti

Tämän julkaisemiseen meni muutama kuukausi rohkeutta ja angstia keräillessä. Ehkä yritin löytää korrektin ja kultaisemman keskitien, ehkä harrastaa muodikasta näkökulman vaihtoleikkiä. Kummassakaan en oikein onnistunut ja tämmöisen tekeleen kanssa joudutaan nyt sitten etenemään. 

Vuxen, vuxet, de vuxna - taipuu täysikasvuinen ruotsiksi. Ensimmäinen on muodoltaan epämääräinen, toinen määräinen ja kolmas monikon määräinen muoto.

Luin joskus viime kaudella Rollomixedistä, miten Tapsa määrittelee itsensä ja lajitoverinsa sekopääaikuisiksi. Tulkitsen Tapsukan tarkoittavan sekopääaikuisilla meitä aikuisen ikään ehtineitä kiipeilijän planttuja, joita lapset kutsuvat sediksi ja tädeiksi, ja joiden raajat eivät venyttelemättä taivu edes paskalle, mutta jotka menettävät yöunensa reittirakkauden tähden ja siirtyvät osa-aikatöihin päästäkseen kalteville pinnoille sankaroimaan. Me olemme edeltävien sukupolvien puheissa itsekkäitä ja hemmoteltuja pullamössöjä, jotka eivät osaa kantaa vastuuta lapsista tai mistään. Kaikista vähiten työstä. He, työteliäät sentään nostivat tämän maan sodan rappiosta, keksivät tehovatkaimet ja salaattikuivurin. Nyt he sankarillisesti kävelevät kaksinkerroin työperäisten selkävaivojen ja herran pelon painamina. Kai heillä on oikeus puheisiinsa.

Suorapuheinen ystäväni kysyi ääneen sitä, minkä olen lukenut monen ymmyrkäisiltä, mutta vaiti pysyneiltä huulilta jo pitkään. Hän kysyi, aionko koskaan kasvaa aikuiseksi. Hän myös ilmoitti ihailevansa omistautumista kiipeilylle, mutta paljasti samalla, ettei se ole sitä todellista (työ)uralla menestymistä. Ei minulla ollut tarjota hänelle kuin umpimähkäistä jorinaa suhtautumisesta työhön ja kiipeilyyn.

Täsmällisen vastauksen puutteessa ryhdyin ihmettelemään koko aikuisuuden myyttiä. Jos saisinkin eroon konstruktiot todellisuudesta, onnistuisinko taikomaan esiin täysikasvuisuuden kriteerit, sellaiset reunaehdot, joiden täyttyessä minulla olisi selkeä ja kysyjälle riittävä vastaus? Onhan hän ystäväni, enkä halua jättää häntä epämääräisten selitysten verkkoon sätkimään. Minä haluan kertoa hänelle, miten voimme puhua täysikasvuisuudesta määräisessä tai epämääräisessä muodossa, tolkullisina tai sekopäisinä aikuisina. Ja joo, vähän siitäkin miten kiipeily tähän soppaan solahtaa.

Ruotsin Bohuslänissä on reittejä, joiden topokuvauksessa lukee ”vuxenklättring”, aikuiskiipeilyä. Ystäväni kanssa mietimme, mihin vuxen tässä oikein viittaa. Tarkoittaako se morfoilua liian lyhyille kiipeilijöille, vai jotain todella horsteja varmistusvälejä vai mitä? Onko sitä sitten täysikasvuinen kun lähettää näitä aikuisreittejä? Muutaman reitin jälkeen kyyti oli yhtä tylyä kuin vanhempiemme puheet. Ensimmäisen aikuiskurssin jälkeen ainakin minä olin alamittainen ja vähäkasvuinen jos Bohusin ratoja käy mittarina pitäminen.

Mutta halusin kasvaa reittien tasolle, osoittaa, etten hankkinut kiiltäviä kamoja (siis niitä uusia ÄX-nelosia!) pelkästään valjaissa kanneltaviksi, vaan että niillä voisin aseistaa aikuiskiipeilyni. Kesä kului ja kasvoin. Palasin Bohusiin ja Norjan kautta Rolloon. Kyynärvarsissa oli enemmän ympärysmittaa ja korvien välissä soi Myrskyluodon Maija. Kerrankin hyvä viisu, eikä jokin Valokuvia -jollotus (yleensä tiukoissa paikoissa korvalierona on universumin surkein tekele). Alhaalta ja ylhäältä kuului hyvä! hyvä! Siellä oli koko kauden ajan tosi rakkaita ihmisiä varmistamassa ja kannustamassa. He ovat niitä, joiden kanssa samassa köysistössä tai samoilla kallioilla oleminen on oikeasti elämää isompi asia. Ilman heitä Mamba keikkailisi maailmanlopun jälkeenkin, ja kaikki olisivat silti onnellisia.

Eräänä kauniina kesäpäivänä tuijotin sen harittavien silmien väliin, siihen kohtaan mihin nappi olisi pitänyt napsauttaa. Kolmannella komennolla se nousi ylös maasta ja konttasi kylpyhuoneeseen. Kusesta vettyneet housut lojuivat vasta-ajetulla nurmella. Sen humalaiset silmät täyttyivät liikutuksen nostamista kyynelistä, kun sidoin verta valuvan ohimon ja kyselin onko pahoinvointia. Epäilin aivotärähdystä. Kasvoille valuneessa veressä ja kyynelissä sekoittui itsesäälin ja menetetyn elämän kitkeryys. Mutta kukaan ei ollut koskaan kysynyt siltä koska aiot kasvaa aikuiseksi. Ei ollut, koska oli ollut töitä ympäri vuorokauden, rahaa, rahaa, rahaa. Siihen loppui tarinan reunushenkilöiden kiinnostus. Se loppui tasan tarkkaan siihen, koska heille riitti mielikuva ahkerasta työmuurahaisesta, joka hoitaa laskunsa ajallaan ja vie perheen talvilomalla Kanarialle.

Koska ja miksi -kysymyksiä ei esitetä myöskään niille, jotka järjestävät Perfect Home -kutsuja ja rakentavat täydelliset seinät uuteen omakotitaloon; ei kysytä, koska heillä on se mitä ei tarvitse selittää: lasten pihakeinut ja Tupperin astiat. Seinien sisälle piiloutuvat upouudelle parketille kännisen lautakaadon mäjäyttänyt mies ja uskollisuuden unohtanut vaimo. Seuraavaksi he hankkivat lapselle mopoauton. Eikä siinä edelleenkään ole mitään outoa, hehän ovat aikuisia ja saavat (onnellisuus)muuriensa sisällä tehdä mitä lystäävät.

Sadat ohikiitävät hetket “aikuisten” kanssa ovat jättäneet hämilleen. Vähän eri tapaan kuin olen kelaillut Ruotsin kielen taivutusta, olen miettinyt voiko näistä tapaamistani täysikasvuisista puhua määräisessä vai epämääräisessä muodossa. On kaikenlaista perseennuolijaa, ja -nipistelijää, piipitystä koiranpaskoista keväisin ja muuta kätinää. Missä on se aikuismainen käytös ja suhteellisuudentaju?

Onko se määräistä aikuisuutta, että toteuttaa normin, jonka ajatus istutettiin kansalaisiin kuinkas muuten kuin luomaan höttöinen ihanne (jonka toteuttaminen johtaa onnellisuuteen) kiltistä työmyyrästä, joka valitsee sopivan puolison ja paistaa sunnuntaisin pullaa suloisille lapsilleen? Tai siis sen vaimo paistaa.

Jää jäljelle vastaus ystäväni kysymykseen, aionko koskaan kasvaa aikuiseksi. En. En ainakaan sellaiseksi, joka kompensoi Perfect Tupper -kutsuilla tai ties millä vilpittömyyden, viinanjuonnilla mielikuvituksen ja uhraa terveytensä pikku pomon asemaan päästäkseen. Enkä ole enää alkuunkaan varma haluanko tulla kutsutuksi sekopääaikuiseksi, jos aikuisen mittana on jämähtänyt myytti. Enkä kutsuisi sellaisiksi ystäviänikään. He ovat suurin piirtein tolkun ihmisiä, ainakin kun jätetään sokeaan pisteeseen pöljät uskomukset siitä, että kyllä ne Norjan kelit tänä vuonna suosivat, ja että eihän se nyt niin huono idea ole ajaa pari tuhatta kilometriä toteamaan, että ei se liru jossain vuonon pohjalla tänä vuonna jäätynytkään.

Mutta sellainen aikuinen tai vuxet haluaisin olla, joka kiipeää kissamaisen kevyesti vielä kuusikymppisenäkin alasti puunlatvaan, eikä epäröi laulaa Ystävän laulua nivusia myöten suossa vaikka pitkospuut päättyivät jo aikoja sitten.

Vaimon vuoro puhua.

Yöpöydän lamppu sammuu. Käperryn peiton alle hiljaisessa huoneessa ja hamuilen vierestä yksinäistä tyynyä kainalooni. Painan silmäni kiinni ja koetan nukahtaa pian, mutta en pysty. Kuulen peiton alla kiihtyvän sydämeni sykkeen ja se alkaa ahdistaa. Taas ne tulevat. Painajaismaiset ajatukset, jotka hiipivät suoraan sydämeeni, kuristaen kurkkua ja kastellen silmäni pelosta.

Ne päivät elämässä, kun toinen elää seikkailuja ja toinen vain odottaa muualla, ovat niitä hetkiä, jolloin sydämen olemassaolo vihloo. Joka minuutti. Sydän käpertyy ja ahdistuu ryppyiseksi rusinaksi, joka kiristää rinnassa. Puhelin vieressä on mykkä. Iltaa kohden ahdistus synkkenee. Se kaivaa otsaan syvät urat. 

Päivien ilonpompsahdukset ovat niitä, kun kännykkä taskussa värähtää. Sydän lehahtaa laajaksi helpotuksen tunteesta. Yksi päivä takana - kolmetoista edessä. On iloa lukea onnistumisista ja jopa jollain tavalla helpottavaa lukea pakituksista. Mutta viesti, joka valittelee tyytymättömyyttä ja janoaa suurempia haasteita, alkaa raastaa taas rinnan alla. Seikkailujen himo kasvaa – se on päättymätön kierre.

Kun sängyssä nukkuu yksi, sydän on raskas, samoin mieli. Voiko tätä ymmärtää muut, kuin ne jotka tietävät, mitkä ovat tarpeet, tavoitteet ja taso? Voiko kukaan ymmärtää, minkälaisia tarinoita ihmisen mieli voi kirjoittaa ja piirtää. Ne ovat tarinoita, joita vastaan mieli taistelee ja rukoilee, ettei niitä ikinä tule tapahtumaan.

Tieto lisää tuskaa.

Olen koettanut miettiä, miten vahvaksi sydän voi tulla tällaisien rasituksien myötä. Ei pelkästään kestävänä, mutta vahvistuuko se myös ymmärtäjänä? Voiko pahan ottaa vastaan eri tavalla, jos sitä on mielessä käsitellyt vuosia? Hukkaanko aikaani uidessani tässä syvässä mustantahmeassa häränsilmässä? Miten pääsen täältä pois?

Odottavan aika on pitkä – ja tuskainen, raskas, synkkä, onneton, yksinäinen, petetty, huijattu ja alaston. Kiipeilevän miehen kiipeilevän vaimon pahin vihollinen on tieto ja odotus – ja itse asiassa kaikki edellä mainitsemani asiat. Olisinko onnellisempi, jos en ymmärtäisi. Minua voisi huijata samalla tavalla, miten itse huijaan äitiäni. Kykenen kuitenkin jo tulkitsemaan. Näen silmistä, mitä tarjottimella on. Osaan lukea kulmakarvoja, sormia, sanoja, suunpieliä, kosketuksien määriä ja viestejä jääkaapin ovessa. Varaudun siihen hyvissä ajoin, mutta yhtäkkiä ovi vain sulkeutuu ja koin olleeni riittämättömän paljon tässä. 

Tämä pinnallisesti yöllä kirjoitettu teksti on tarkoitettu niille naisille, jotka eivät osaa hallita mieltään ja päästävät pahat luikertelemaan tajuntaan. Tämä on myös niille miehille, joiden olisi syytä ehkä ymmärtää tästä jotakin, joka meille yksinäisille voi tuoda pientä läppälaajennusta sydänonkaloihin.

Rakkaudella,

Kiipeilevän miehen kiipeilevä vaimo

Pettäjän tie

Koita nyt ymmärtää, en mä sua tahallani jättänyt...Hei, älä viitsi. Auts! älä lyö enää, päästä jo eteenpäin. Okei, okei kadun, kadun että jätin sut yksin, mut älä ole noin kova ja kylmä. Päästä ylöspäin. Kato, toin sulle lahjoja! Ne kustansi paljon, koko omaisuuden. Mitä mä voin tehdä että lepyt? Kiristänkö piikkilankalenkkiä reiden ympärillä. Hyvittäisin syntini verellä, mutta oon niin umpijäässä, ettei veri kierrä. Heilutanko teko pirteästi häntää ja luon suloisimman hymyni sulle? Mutta sinä vain mulkoilet alta kulmain ja muriset suoraan loukatusta sydämestäsi. Vaikka kuinka yritän, käperryt syvemmälle nurkkaan ja väläyttelet jäisiä hampaitasi. Voi miten raastavaa, kuinka meille näin kävi?

Tunsin Sen syyttävän katseen selkäpiissäni kun lensin syksyn partaalla muuttolintujen kyydillä Etelään. Tiesin, että ratkaisuni ei Sitä tyydyttänyt. Mutta joskus elämä on sellaista, ettei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Tanssin kahden tulessa välissä. Toinen tuli paloi Pohjolassa, toinen Etelässä. Yritin olla polttamatta niiden välistä siltaa, mutta jätin jälkeeni savuavan tantereen. Tekisi mieli sanoa että kadun kaikkea, mutta se ei tekisi oikeutta kaksoiselämäni toiselle puoliskolle Keski-Euroopan sydämessä. Siellä on rietas neonvaloreklaamien maailma ja kumipyörien alla tulikuuma moottoritie. Antauduin sen houkutuksille, joskin takaraivossani pakotti jatkuva syyllisyyden tunto. En voinut täysin rentoutua, koska tiesin että Pohjolan Impi vetäisi ikiroutiin syrjähypystäni. Huonosta omastatunnosta huolimatta annoin virran viedä eteläisen sylin sykkeeseen.

Sillä kuinka olisin voinut vastustaa aamuauringon venyviä säteitä Gran Paradison vuorilla tai suuttuneiden tuulien nostamia aaltoja Italian Levantossa? Hiuksissa suolan ja meripihkan tuoksu, iholla neopreenin. Niitä ei pohjoinen Rotko anna.

Elbsandsteinin hiekkakivitorneilla koin identtisiä mielentiloja niiden kanssa, joita Pohjolan talvessa olen tottunut kokemaan. Kotiuoma on opettanut uskomaan harhoihin ja niistä kiitollisena sitten tyrkin ummensumussani  solmuja halkeamiin katkaistulla maalipensselin varrella. Harjasosaa tarvittiin maalaamaan silmät sinisiksi, että uskoin isoäidin kutomalta näyttävän slingin kestävän hiekkakivisarven ympärillä.

Syksy eteni, Pohjoinen tuli kävi vastustamattomaksi. Jo ennen peltilinnun kyytiin astumista, matkasin unelmissani kohti pohjoista. Halusin päästä upottamaan hakkuni Sen kupeisiin, raapimaan naarmuja kiviseen selkään niin lujasti, että kipinät sinkoilisivat rotkolaakson pimeään. Pakkanen paukkuisi keloissa jälleennäkemistä ylistääkseen, korpit laulaisivat, eikä kukaan tai mikään voisi tulla väliimme.

Mutta Sepä ei ollutkaan yhtä ilahtunut paluustani. Mustasukkaisen, hylätyn lapsen oikeudella meni kiukusta mykäksi päästäen välillä pari riipaisevaa valitusitkua. Se oli kasvattanut sielunsa ympärille läpipääsemättömän panssarin. Tekipä vielä koston hekumassaan senkin, että kusaisi niskaani jääkylmän suihkun, kun yritin häntä koipien välissä lähestyä sitä vielä kerran.

Mustasukkaisuus on monimutkainen juttu: rakkauden ja kinkkisten tunteiden sekasotku. Kaiken taustalla epävarmuus ja överiksi mennyt omistamisen halu. En osaa ihan tarkalleen sanoa kumpi meistä omistaa ja kumpi on omistettava. Onneksi tässä on koko kausi aikaa kiemurrella takaisin Sen suosioon ja toivoa, että jossain vaiheessa saan anteeksi. 

En tyttöni
Sua tiennyt petturiksi
En tiennyt että
Valoja sä vannoit vain

Vain talven myrskyt Rintaan rauhan antaa Tämä jäinen tuuli
Tunteeni viiltää pois 

  

Mun tieni kulkee Kautta vuorten tummain
siell' monta kukkaa
Oottavi poimijaa

 

 

Pettäjän tie On tuskainen käy harhaan
Vei valhe sun
Mun eloni ainaiseks 

Vaan en sua soimaa
Tuskaas itse kannat
Olet kohtalosi orja
Mä tiedän sen