Vaimon vuoro puhua.

Yöpöydän lamppu sammuu. Käperryn peiton alle hiljaisessa huoneessa ja hamuilen vierestä yksinäistä tyynyä kainalooni. Painan silmäni kiinni ja koetan nukahtaa pian, mutta en pysty. Kuulen peiton alla kiihtyvän sydämeni sykkeen ja se alkaa ahdistaa. Taas ne tulevat. Painajaismaiset ajatukset, jotka hiipivät suoraan sydämeeni, kuristaen kurkkua ja kastellen silmäni pelosta.

Ne päivät elämässä, kun toinen elää seikkailuja ja toinen vain odottaa muualla, ovat niitä hetkiä, jolloin sydämen olemassaolo vihloo. Joka minuutti. Sydän käpertyy ja ahdistuu ryppyiseksi rusinaksi, joka kiristää rinnassa. Puhelin vieressä on mykkä. Iltaa kohden ahdistus synkkenee. Se kaivaa otsaan syvät urat. 

Päivien ilonpompsahdukset ovat niitä, kun kännykkä taskussa värähtää. Sydän lehahtaa laajaksi helpotuksen tunteesta. Yksi päivä takana - kolmetoista edessä. On iloa lukea onnistumisista ja jopa jollain tavalla helpottavaa lukea pakituksista. Mutta viesti, joka valittelee tyytymättömyyttä ja janoaa suurempia haasteita, alkaa raastaa taas rinnan alla. Seikkailujen himo kasvaa – se on päättymätön kierre.

Kun sängyssä nukkuu yksi, sydän on raskas, samoin mieli. Voiko tätä ymmärtää muut, kuin ne jotka tietävät, mitkä ovat tarpeet, tavoitteet ja taso? Voiko kukaan ymmärtää, minkälaisia tarinoita ihmisen mieli voi kirjoittaa ja piirtää. Ne ovat tarinoita, joita vastaan mieli taistelee ja rukoilee, ettei niitä ikinä tule tapahtumaan.

Tieto lisää tuskaa.

Olen koettanut miettiä, miten vahvaksi sydän voi tulla tällaisien rasituksien myötä. Ei pelkästään kestävänä, mutta vahvistuuko se myös ymmärtäjänä? Voiko pahan ottaa vastaan eri tavalla, jos sitä on mielessä käsitellyt vuosia? Hukkaanko aikaani uidessani tässä syvässä mustantahmeassa häränsilmässä? Miten pääsen täältä pois?

Odottavan aika on pitkä – ja tuskainen, raskas, synkkä, onneton, yksinäinen, petetty, huijattu ja alaston. Kiipeilevän miehen kiipeilevän vaimon pahin vihollinen on tieto ja odotus – ja itse asiassa kaikki edellä mainitsemani asiat. Olisinko onnellisempi, jos en ymmärtäisi. Minua voisi huijata samalla tavalla, miten itse huijaan äitiäni. Kykenen kuitenkin jo tulkitsemaan. Näen silmistä, mitä tarjottimella on. Osaan lukea kulmakarvoja, sormia, sanoja, suunpieliä, kosketuksien määriä ja viestejä jääkaapin ovessa. Varaudun siihen hyvissä ajoin, mutta yhtäkkiä ovi vain sulkeutuu ja koin olleeni riittämättömän paljon tässä. 

Tämä pinnallisesti yöllä kirjoitettu teksti on tarkoitettu niille naisille, jotka eivät osaa hallita mieltään ja päästävät pahat luikertelemaan tajuntaan. Tämä on myös niille miehille, joiden olisi syytä ehkä ymmärtää tästä jotakin, joka meille yksinäisille voi tuoda pientä läppälaajennusta sydänonkaloihin.

Rakkaudella,

Kiipeilevän miehen kiipeilevä vaimo