perjantai 17. tammikuuta 2014

Pettäjän tie


Koita nyt ymmärtää, en mä sua tahallani jättänyt...Hei, älä viitsi. Auts! älä lyö enää, päästä jo eteenpäin. Okei, okei kadun, kadun että jätin sut yksin, mut älä ole noin kova ja kylmä. Päästä ylöspäin. Kato, toin sulle lahjoja! Ne kustansi paljon, koko omaisuuden. Mitä mä voin tehdä että lepyt? Kiristänkö piikkilankalenkkiä reiden ympärillä. Hyvittäisin syntini verellä, mutta oon niin umpijäässä, ettei veri kierrä. Heilutanko teko pirteästi häntää ja luon suloisimman hymyni sulle? Mutta sinä vain mulkoilet alta kulmain ja muriset suoraan loukatusta sydämestäsi. Vaikka kuinka yritän, käperryt syvemmälle nurkkaan ja väläyttelet jäisiä hampaitasi. Voi miten raastavaa, kuinka meille näin kävi?

Tunsin Sen syyttävän katseen selkäpiissäni kun lensin syksyn partaalla muuttolintujen kyydillä Etelään. Tiesin, että ratkaisuni ei Sitä tyydyttänyt. Mutta joskus elämä on sellaista, ettei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Tanssin kahden tulessa välissä. Toinen tuli paloi Pohjolassa, toinen Etelässä. Yritin olla polttamatta niiden välistä siltaa, mutta jätin jälkeeni savuavan tantereen. Tekisi mieli sanoa että kadun kaikkea, mutta se ei tekisi oikeutta kaksoiselämäni toiselle puoliskolle Keski-Euroopan sydämessä. Siellä on rietas neonvaloreklaamien maailma ja kumipyörien alla tulikuuma moottoritie. Antauduin sen houkutuksille, joskin takaraivossani pakotti jatkuva syyllisyyden tunto. En voinut täysin rentoutua, koska tiesin että Pohjolan Impi vetäisi ikiroutiin syrjähypystäni. Huonosta omastatunnosta huolimatta annoin virran viedä eteläisen sylin sykkeeseen.

Sillä kuinka olisin voinut vastustaa aamuauringon venyviä säteitä Gran Paradison vuorilla tai suuttuneiden tuulien nostamia aaltoja Italian Levantossa? Hiuksissa suolan ja meripihkan tuoksu, iholla neopreenin. Niitä ei pohjoinen Rotko anna.

Elbsandsteinin hiekkakivitorneilla koin identtisiä mielentiloja niiden kanssa, joita Pohjolan talvessa olen tottunut kokemaan. Kotiuoma on opettanut uskomaan harhoihin ja niistä kiitollisena sitten tyrkin ummensumussani  solmuja halkeamiin katkaistulla maalipensselin varrella. Harjasosaa tarvittiin maalaamaan silmät sinisiksi, että uskoin isoäidin kutomalta näyttävän slingin kestävän hiekkakivisarven ympärillä.

Syksy eteni, Pohjoinen tuli kävi vastustamattomaksi. Jo ennen peltilinnun kyytiin astumista, matkasin unelmissani kohti pohjoista. Halusin päästä upottamaan hakkuni Sen kupeisiin, raapimaan naarmuja kiviseen selkään niin lujasti, että kipinät sinkoilisivat rotkolaakson pimeään. Pakkanen paukkuisi keloissa jälleennäkemistä ylistääkseen, korpit laulaisivat, eikä kukaan tai mikään voisi tulla väliimme.

Mutta Sepä ei ollutkaan yhtä ilahtunut paluustani. Mustasukkaisen, hylätyn lapsen oikeudella meni kiukusta mykäksi päästäen välillä pari riipaisevaa valitusitkua. Se oli kasvattanut sielunsa ympärille läpipääsemättömän panssarin. Tekipä vielä koston hekumassaan senkin, että kusaisi niskaani jääkylmän suihkun, kun yritin häntä koipien välissä lähestyä sitä vielä kerran.

Mustasukkaisuus on monimutkainen juttu: rakkauden ja kinkkisten tunteiden sekasotku. Kaiken taustalla epävarmuus ja överiksi mennyt omistamisen halu. En osaa ihan tarkalleen sanoa kumpi meistä omistaa ja kumpi on omistettava. Onneksi tässä on koko kausi aikaa kiemurrella takaisin Sen suosioon ja toivoa, että jossain vaiheessa saan anteeksi. 


En tyttöni
Sua tiennyt petturiksi
En tiennyt että

Valoja sä vannoit vain




  
Mun tieni kulkee Kautta vuorten tummain
siell' monta kukkaa

Oottavi poimijaa

 
 

Pettäjän tie On tuskainen käy harhaan
Vei valhe sun

Mun eloni ainaiseks 


Vaan en sua soimaa
Tuskaas itse kannat
Olet kohtalosi orja

Mä tiedän sen



3 kommenttia:

  1. Täähän on ihan taidetta. Koitahan jaksaa tarinoida.

    VastaaPoista
  2. Tätä pitää lukea ilman mitään taustamölyä tai -musiikkia, jotta voi kuulla ne tuulet ja kohinan.

    Ihanaa Ulla! Tätä lisää!

    VastaaPoista